www.ristila.com -> VALOKUVAUS -> TAUSTANI

Amatöörivalokuvaajan taustaa

Sain ensimmäisen kamerani alta kouluikäisenä. Agfan Rapid-kameralla sai neliön muotoisia kuvia kinofilmille. Filmi oli erikoisessa kasetissa, jonka pystyi käytännössä lataamaan uudelleen itse. Isäni antoi minulle lähinnä mustavalkofilmiä, pysyivätpähän muksun harrastuskustannukset aisoissa... Filmejä ja kuvia kehiteltiin sitten isän kanssa vessassa, himmeän punaisen valon hämyssä.

Eipä silti, paremmin näyttävät nuo mustavalkoiset säilyneen kuin ne muutamat värirullat, jotka sain kuvata lomamatkoilla tai kesäleireillä. Ja mustavalkoisten kuvien itse tylsillä saksilla leikatut epämääräiset reunat vain lisäävät kuvien muistoarvoa. Itse tehtyjä, alusta loppuun. Näillä käsillä.

Sittemmin sain neuvostovalmisteisen kinofilmikoon Lomo-kameran, jossa aukko säädettiin filminherkkyyden mukaan ja valotusaika "säätilan" mukaan. Neukut olivat piirtäneet kameraan kuusi erilaista "säätilaa" kaatosateesta auringonpaisteeseen. Hieno laite, Lomo-kamerat ovat nyttemmin suorastaan kulttikamaa. Neukkukameroille ominainen varastorasvan tuoksu on tuosta kamerasta tosin jo haihtunut...

Omilla rahoilla on tullut hankittua Pentaxin kinofilmijärjestelmä, Hasselbladin neukkukopio Kiev (joka valitettavasti jo hajosi) sekä kolme Sonyn digitaalikameraa ja pari digitaalista pikkupokkaria. Digikamerat ovat tällä hetkellä eniten käytössä, aikaa labrassa nuunaamiseen ei oikein tahdo löytyä. Sitäpaitsi digi on jo lyönyt kinofilmin (mielipide :o) ja rullafilmikin on uhattuna. Oma digipokkarini ei tietenkään lyö laudalta kunnon filmikinaria, mutta samankaltaisia järjestelmiä vertailtaessa digi on vahvoilla. Ja kyllä Sony asiantuntevissa käsissä on edullisen kinofilmijärjestelmän veroinen.

Lukioaikana ja hieman sen jälkeen kuvasin paljon. Mustavalkokuvat vedostin Tampereen pääkirjasto Metson valokuvalabrassa, muutoin kuvasin dialle. Iltaisin kaverit osasivat jo etsiä minua Metson labrasta, koska kuulemani mukaan "olin siellä aina". Labran kautta päädyin myös labraa hallinnoivan Tampereen Kameraseuran puheenjohtajaksi. Minulla oli oma idealistinen käsitykseni valokuvausharrastuksesta ja labran käyttäjäkunta paisuikin melkoisesti puheenjohtajakautenani. Kuvaaminen on kuitenkin loppujen lopuksi varsin yksinäistä puuhaa jos jätetään laskuista ammattilaisten tiimit. Kuvia otetaan yksin, vedostetaan yksin, kehystetaän yksin ja asetetaan sitten porukalla esille. Jokainen kuitenkin seisoo kuviensa takana yksin. Tätä taustaa vasten ei ollut ihme, että mitään seuratoimintaa ei oikein saatu käyntiin.

Työt videokuvauksen parissa ja muut riennot saivat sitten valokuvauksen jäämään muutamaksi vuodeksi. Tuhatluvun vaihtuessa hankin digitaalikameran ja pääsin uudelleen kiinni valokuvausharrastukseen, nyt oli mahdollista kuvata väri- tai mustavalkokuvia, käsitellä niitä duunin läppärillä ja tulostaa ne itse mustesuihkutulostimella. Laatu oli perus-kymppikuvaa parempi kun oli huolellinen ja opetteli uuden työtavan, workflown. Paljon oli samaa kuin kemiallisessa kuvauksessa, jotakin samaa kuin videokuvauksessa ja jotakin ihan uutta.

Nyt minulla on rakenteilla digitaalilabra eli sain lopulta hankittua oman tietokoneen ja myöhemmin kunnon tulostimen, piirustustabletin ja ohjelmistot. Kuvankäsittelyohjelmilla pystyy tekemään puhtain käsin ja ilman myrkkyjä kuville saman kuin pimiössäkin. Lisäksi pienen harjoittelun jälkeen jopa nopeammin. Aiemmin pimiötyöskentelyni rajoittui pääasiassa mustavalkokuviin, mutta tietokoneella voin käsitellä myös värikuvia. Voi niitä aikoja labrassa... kun lopulta sai värikuvan valotuksen ja väritasapainon kohdalleen, ei jyrkkyydelle enää voinut mitään. Ja aikaa oli kulunut tunteja. Tietokoneella saman tekee muutamassa minuutissa. Tulostushinnatkin ovat kilpailukykyisiä kemiallisten materiaalien kanssa, uusilla laitteilla säilyvyys ja värintoistokin on samaa luokkaa jollei parempi. Valitettavasti digi"labra" maksaa saman verran kuin kemiallinen mustavalkolabra. Mutta on toki hintansa väärti --samoin kuin kemiallinenkin labra sitä yhä rakastaville.