Tein kesällä vaelluksen Käsivarren Lapissa, lähdin Iitosta ja taivalsin Kilpisjärvelle. Kartoiksi hankin “Enontekiö Lapland Opas- ja Virkistyskartan” (1:100 000, Maanmittauslaitos) sekä “Halti Kilpisjärvi Ulkoilukartan” (1:50 000, Genimap).

Satatonnisessa virkistyskartassa on koko alue, jolle vaellukseni suuntautui. Satatonninen kartta on mielestäni erinomainen vaelluskäyttöön, sillä se on maastonmuotojen suhteen riittävän tarkka ja karttalehdeltä näkee mukavasti päivän matkan kun sen huolella aamulla taittelee litran minigrip-pussiin. Tai näin se oli joskus kultaisella 80-luvulla. Nyt on kaikki valitettavasti aivan toisin.

Nyt satatonnisesta puuttuu osa poluista ja “merkittävät ulkoilureitit ja kohteet” on merkitty siten, että kartasta ei enää näe mitä sen kelkkareitin alla onkaan kun punaista väriä on käytetty hallitsemattomasti. Kartta on erityisesti retkeilykeskusten ja taajamien kohdalla lukukelvoton.

Muistin Iiton kohdilta lähtevän polun, mutta sepäs ei ollutkaan virkistyskartalla. Tämä on aivan käsittämätöntä, sillä polut ovat reitin suunnittelun kannalta erinomaisen tärkeitä. Vaikka polku ei olisikaan hyvin merkitty moderni vaeltajien valtatie, karttaan merkitty polku kertoo kokeneelle vaeltajalle että juuri siltä kohdin on hyvä kulkea vaikkei itse polkua maastosta löytäisikään. Ikiaikaisten polkujen pois jättämiselle retkeilykartalta ei ole mitään hyväksyttävää syytä, ne ovat retkeilijän kartassa erittäin tärkeitä. Ilman polun lähtöpaikkaa päädyin harhailemaan suolle. Perkele.

Virkistyskartan hyviksi puoliksi mainittakoon perinteiset Suomessa käytetyt karttamerkinnät ja mittakaava (1:100 000). Soiden merkinnässä on helppo erottaa ylitsepääsemätön suo. Väritys onkin sitten jo pilattu, puurajan sijaan vihreällä merkitään “Käsivarren erämaa-alue”. Tuo alue kattaa miltei koko kartan ja on vaeltajalle täysin triviaali tieto. Tulipa haaskattua hyvä väri typerään tarkoitukseen!

Korkeuserojen hahmottamista vaikeuttaa hyvin harvaan merkityt korkeusnumerot, välillä saa seurata käyriä pitkäänkin ennen kuin korkeus tai korkeusero hahmottuu. Korkeuserot ovat jokaiselle vaeltajalle tärkeätä tietoa, sillä korkeuserot vaikuttavat voimakkaasti taipaleen vaativuuteen.

Viiskyttonnisessa Ulkoilukartassa on myös käytetty häiritsevää “merkittävien ulkoilureittien ja kohteiden” merkintää. Lisäksi mittakaava on mielestäni liian tarkka 1:50 000 kartan sisältämään informaatioon nähden. Tämä on tietenkin mielipidekysymys. Häiritsevintä punaisella suttaamisen ohella on uusiksi laitettu kosteikkojen merkintätapa. Perinteisen suomalaisen merkintätavan sijaan kartassa on omanlaisensa kuljettavien ja ei-kuljettavien soiden merkintätapa. Perinteinen oli huomattavasti selkeämpi, tästä ei oikein tahdo ottaa selvää.

Korkeuskäyrät on tässäkin kartassa numeroitu huonosti.

Karttalehti on selkeästi suunniteltu vain Haltin seudulle vaeltamiseen, sillä idässä kartta ei yllä kunnolla Poroenon kalavesille ja etelästä puuttuu hienoja vaellusmaastoja (muun muassa Ropin seutu), jotka olisi voitu painaa kartan kääntöpuolelle tai tekemällä karttalehdestä kookkaampi.

Nyt on suunnitteilla ruskaretki Saariselälle. Hankin “Saariselkä Kiilopää Ulkoilukartan” (1:50 000, Karttakeskus) ja arkistoista löytyi uudehko “Hammastunturi Saariselkä Ulkoilukartta” (1:100 000, Karttakeskus). Kartat ovat samanlaista tuubaa kuin yllä kuvatutkin.

Viiskyttonninen Ulkoilukartta on väritetty punaiseksi. Lisäksi karttalehti on käsittämättömän pieni, kulkeeko nykytrekkaaja poluilla Saariselän hotellin ja Kiilopään tunturikeskuksen väliä? Eikö kukaan taivalla enää Sokostille joka on jätetty kauas kartan ulkopuolelle?

Hammastunturin satatonninen kuvaa Hammastunturin alueen hyvin, mutta Saariselän aluetta ei siinä ole sen enempää. Hammastunturin alueen vuoksi sen tosin aikanaan ostinkin.

Saariselän alueelle en noilla kyllä lähde.

Tilasin sitten Karttakeskuksen 1:50 000 maastokartat V521, V512, V523 ja V514. Toiveet noiden suhteen ovat nykytilassa “kovat”:
o Kun olis polut merkitty
o Kun olis korkeudet merkitty
o Kun olis tuvat sellaisina mustina pisteinä pienellä maininnalla “Autiotupa”
o Kun olis suot merkitty kulkukelpoisuuksineen
o GPS gridi olis plussaa muttei välttämätön

Katotaas mitä sieltä tulee.

Jos aiot ostaa kartan, avaa se jo kaupassa ja katso mitä rahallasi saat. Onhan tuollainen “Ulkoilukartta” tai “Opas- ja virkistyskartta” ihan kiva retkeä suunnitellessa oikean kartan ohella, mutta aika kalliita nuo ovat käyttökelpoisuuteensa nähden. Karttakeskuksen viiskyttonniset maksavat 15 EUR pala ja nuo “Ulkoilukartat” sekä “Opas- ja virkistyskartat” lähemmäs pari kymppiä.

EDIT: Maastokartat tulivat toisena arkipäivänä kirjeenä ja ovat juuri sitä mitä odotinkin! Mahtavaa! Vaeltava kansa, ostakaa maastokarttoja!

Vielä kun noita saisi parhailta vaellusalueilta kaupan hyllystä… Retkeilytarvikekauppiaat kuunnelkaa, vinkki, vinkki! :O)

Valokuvausosion päivitys etenee. Harrastajan työtapa on nyt päivitetty.

Olipas työläs urakka! Toivottavasti ainakin värienhallinta on ymmärrettävämmin selitetty kuin aiemmin.

Seuraavaksi työn alle pääsee Eteenpäin! -sivu ja sitten pitäisi dokumentoida Ammattilaisen työtapa.

Lukemisen iloa! Ja edelleen saa kommentoida epäselvyyksiä ja toiveita, joko tähän blogiin tai maililla.

Männäkesänä se päivä sitten kuitenkin koitti: Olin päättänyt ajaa nurmikot vielä viime kesän ajan työntöleikkurilla, mutta luontoäiti heitti maallemuuttajalle ylivoimaisen haasteen. Pari viikkoa kasvanut märkä nurmikko ei kerta kaikkiaan mennyt enää läpi työntöleikkurista, vaan jälki oli kamalaa pöpelöä ja työntäminen tuskaa.

Kävelin sisälle ja huikkasin puolisolleni: “Saanko lainata autoasi, tarttee ostaa nurmikonleikkuri? Haluatko tulla mukaan?” Päätös oli jo tehty, kyse oli enää leikkurin valinnasta. Hovihankkijani Rauta-Otra myi loppukesästä edullisesti vuoden 2008 ekat samppelit ja lainakärryssä kotiin pääsi Partner P145107HP -puutarhatraktori. Nimi puutarhatraktori tuntui aluksi aika koomiselta ajoleikkurille, mutta kuluneen ensimmäisen käyttövuoden aikana vain luovuus on rajoittanut vempeleen käyttöä. 10.7 kW tehoa, hihnaveto, hydraulinen vaihteisto, 107 cm leikkuuleveys, leikkuriasetelma keskellä traktoria.

Jollakin golfkentällä puutarhatraktori lienee mukava ajettava. Meidän epätasaisella kantojen ja kivien täplittämällä nurmikollamme ajelu onkin sitten taitolaji. 10.7 kW teho ja 7 km/h huippunopeus tuottavat järjettömän väännön. Mikäli pyörissä pito riittää koneen saa varmasti ajettua pystyyn puuta vasten tai kyljelleen rinteeseen. Jo pelkkä kaasun survaisu pohjaan ylämäessä keventää keulaa huolestuttavasti. Kovaan maapöykkyyn ajaminen vääntää ensin terät solmuun ja sammuttaa vasta sitten koneen, eikä asiaan ehdi edes reagoida, pelästyä vain. Tällä ajaminen on ennakointia.

Terät saa murjottua takaisin alkuperäiseen muotoonsa lekalla koivupölkyn päällä ja puutarhatraktorin rakenne tuntuu kestävän rytyyttämistä varsin hyvin.

Hydrostaattinen vaihtesto antaa portaattoman nopeudensäätömahdollisuuden. Moottori ja terät laulavat täysillä kierroksilla nurmikkoa leikatessa ja nopeudensäätö tapahtuu oikealla kädellä. Jalkakaasu olisi varmaan luontevampi ja mukavampi, mutta tälläkin homma sujuu hienosti. Voimansiirto hydrauliseen perään tapahtuu hihnalla, ja jarrupolkimessa on hihnavedolle on/off -tyylinen “kytkin”. Jos unohtaa nopeudensäätimen ajoasentoon ja nostaa jalan jarrulta on nykäys järkyttävä. Jarrua oppii nopeasti varomaan, nopeudensäätöön riittää hydraulivälityksen sauva.

Jalkajarru toimii seisontajarruna hyvin ja pitää satojen kilojen peräkärryn paikallaan rinteessäkin. (Rinteeseenhän tällä ei tietenkään saa ajaa. :O)

Ohjaus on tässä mallissa tarkka ja edullisimpien mallien klappi puuttuu kokonaan. Ratin pyörittämiseen tarvitaan kyllä kaksi kättä ja siksi nopeudensäätö polkimella olisi sauvaa mukavampi. Sinällään ei nurmikkoa leikattaessa nopeutta kyllä tarvitse paljoa säädellä.

Bilteman peräkoukku mahdollistaa peräkärryn vetämisen, appiukon vanha jo rekisteristä poistettu peräkärry palvelee mainiosti pihatöissä. Partnerin kärry maksaisi muistaakseni kuutisen sataa, Bilteman koukku ja pultit Rauta-Otrasta maksoivat yhteensä parisen kymppiä.

Talvikäyttöön tarvitaan puskulevy ja lumiketjut. Puskulevy sopii nimensä mukaisesti lumen työntämiseen. Kannattaa tönätä lumet heti alkutalvesta riittävän pitkälle, sillä muuten piha pienenee talven mittaan. Aika helpolla pääsee kun muutaman kerran talvessa lapioi valleja korkeammaksi ja jatkaa sitten uusien lumien puskemista valliin. Aurasin luistinrataakin talvella ja homma onnistui puutarhatraktorilla varsin hyvin. Talvi oli kyllä muuten niin lämmin että luistelukunnossa kenttä taisi olla vain viikon.

Onnettoman näköiset ajovalot riittivät talvella vallan mainiosti. Puskulevy hieman varjostaa, etenkin yläasennossa, mutta lisää valoa jäi kaipaamaan vain traktorin taakse.

Lumiketjut osoittautuivat ongelmallisiksi. Lapsuuden muistot taloyhtiön traktoriin väljästi asennetuista helisevistä ketjuista eivät päde pieniin pallopyöriin. Ketjut on kiristettävä aivan mahdottoman tiukalle ja sittenkään ne eivät tahdo pysyä päällä. Ketjut ovat myös yllättävän painavat kun niitä koettaa saada paikalleen kuvioidun renkaan päälle. Ensi talvena kokeilen faijan viime vuosituhannen neuvoa: Polkypyörän ketjut (!) laitetaan päälle laskemalla kumista ilmat pois, laittamalla ketjut paikalleen ja täyttämällä renkaat sitten uudestaan. Ensi talvena nostan traktorin perän ilmaan hallitunkilla, pudotan rengaspaineet, laitan ketjut ja nostan paineet takaisin. Sitten vaan ajetaan ympyrää ja katsotaan liikkuuko ketju vielä renkaan päällä. Jos liikkuu, sama uusiksi kunnes ketju on lujasti renkaan päällä.

Puutarhatraktori on aivan ehdoton hankinta isolle tontille monenlaisiin töihin. Suosittelen!

Tonttimme on osin nurmikkoa sekä istutuksia, osin metsää ja osin jotakin siltä väliltä. Pala siltä väliltä -pöpelikköä palautui nurmikoksi viime jo viime vuonna, mutta raivattavaa villiintyneellä maapalallamme on edelleen.

Viime vuoden muutamat kymmenet neliöt raivasin nurmikonleikkurilla. Saattoi olla koominenkin näky kun raivasin paksua heinikkoa neljännesneliömetri kerrallaan työntämällä nurmikonleikkuria pöpelikköön väkisin, vetämällä sitä perässäni, äheltämällä läpi vihreän viholliseni. Kun sen rikkakasviviidakon sai kerran silputtua ja alkoi vain ajaa sitä “nurmikkona”, siitä kyllä tuli nurmikko. Mikään muu kun ei kasva paikassa joka ajetaan sileäksi kerran viikossa. Ohdakkeet tosin kyllä yrittävät.

Vanhemmiltani lainasin muutaman kerran pientä polttomoottorikäyttöistä siimaleikkuria. Oikein raivoamalla sai silläkin jotakin matalaksi, mutta vaatimattoman tehoisen laitteen suorituskyky ei oikeasti riittänyt pyörittämään peltilaikkaa jota ruohikkoteräksikin kutsutaan. Siimankaan teho ei ollut erityisen hurja. Ajatus jäi kuitenkin itämään, tehokkaampi samantyylinen voisi olla hyvä peli. Ja siimaleikkurilla on tietenkin näppärä viimeistellä nurmikot puiden juurelta ja muista paikoista mihin ei ajo- ja työntöleikkuri yllä.

Kevään tullen vanhempieni siimaleikkuri oli tietenkin jälleen Pohjanmaalla, joten tie vei hovihankkijalle Tampereen Rauta-Otraan. Sähköleikkureilla ei maalla tee mitään jollei johtokelojen perässä vetäminen tai jatkuva akkujen lataaminen ei kiinnosta, joten kävimme läpi polttomottorilaitteita. Pikkuisen polttomoottorisiimaleikkurin olisi saanut reilulla satasella, kunnon raivaussaha kolmella terällä maksoi neljäsataa tarjouksessa. Väliin mahtui reilumman kokoinen siimaleikkuri, mutta kun pitäisi sitä pöpelikköä raivata. Raivaussahan koko puolestaan arvelutti siimaleikkurina, mutta siihen sitten päädyin.

Partner 437-BT, 2.2 hevosvoimaa, kaksitahtimoottori. Saman verran tehoa kuin moottorisahassani! Ensivaikutelma siimalla oli että sillä ei langan huikeasta kolmen millin halkaisijasta huolimatta aivan vattupuskaa saa sileäksi, laitteen mukana toimitettu siima meni aika helpolla poikki. Laitoin tilalle nurmikkoterän, joka on hieman lovettu ja teroitettu peltilaikka. Vanhempieni pikkuleikkurilla alkaa kierrosluku pudota kun peltilaikka osuu pajuun, mutta tällä raivaussahalla laikka leikkaa hyvin. Itse asiassa kaasun kanssa saa olla varovainen, sillä laite ottaa täydet kierrokset (ja kierrostenrajoittaja tulee vastaan) helposti jos leikattavaa eli kuormaa moottorille ei ole tarpeeksi.

Sitten sinne pöpelikköön. Muutaman (kymmenen?) vuoden villinä rehottanut vanha pellonpohja tasoittui hitaasti mutta varmasti siimalla. Kuollutta ja elävää biomassaa oli melkoisesti silputtavaksi, mutta ristiin rastiin työskentelemällä valittu alue muuttui nurmikonpohjaksi. Kasvipöykyt sai siimalla silputtua olemattomiin ja multapöykkyihin osuessaan siima lennätti multaa vauhdilla. Siima kesti työskentelyä ihmeen hyvin kun joukossa ei ollut varsinaista puuta. Pajut kaadan moottorisahalla tai ruohikkoterällä. Oregonin kaksikerroksinen plus-siima tuntui kestävän paremmin kuin Partnerin alkuperäinen siima.

Nurmikon viimeistelyyn järeä raivaussaha sopii hyvin. Vehjettä on varsin mukava käyttää valjailla ja siima syö ruohoa nätisti. Täysillä kierroksilla pyörivä siimapää muodostaa puhallusefektin joka painaa ruohoa sivuun. Työ sujuu parhaiten kaasuttelemalla ja leikkuria vaakatasossa heiluttelemalla. Tarkimmillaan siimaleikkuri on varsin tarkka: Siimaa ei tarvitse katkoa puihin ja lampun jalkoihin kun opettelee tarkan työskentelyn.

Plussaa vielä isosta polttoainesäiliöstä. Tankkaaminen ei ole sosiaalinen tapahtuma (edes huoltoasemalla), vielä vähemmän kotipihassa. Raivatessa polttoaine riittää kohtuudella, siimalla nurmikkoa viimeistellessä hyvin.

Laite käynnistyy hyvin kuten voi tuon koon moottorilta odottaakin (kaikkein pienimmät moottorit ovat joskus kiusallisia käynnistettäviä).

Yhteenveto: Alle kahden hevosvoiman leikkurit sopivat ruohonleikkuun viimeistelyyn. Pieniinkin raivaustöihin tarvitaan raivaussaha. Raivaussahalla myös nurmikon viimeistely sujuu mukavasti. Suosittelen! :O)

Vinkki: Vaimolta kannattaa kysyä että mitkä kukkapenkistä levinneet vihannekset on jo luvattu langon vaimolle… Ennen kuin ne päästää maan tasalle.

Isonkin vaunun omistaja nöyrtyy illan tummuessa ja leiriytyy sinne mistä hyvä paikka löytyy. Vaikka sitten Marjamäen Nesteen takapihalle.

Ja kun paikka on tarpeeksi hyvä viettää siinä vaikka koko juhannuksen. Kuva otettu aatonaattona, viihtyminen näkyi jatkuvan juhannusaattona.

Tämän retkikunnan realismi on suoraan Kaurismäen elokuvasta.

Valokuvausosio on osoittautunut ristila.comin kestosuosikiksi ja kuukausittain jokainen valokuvaussivuni ladataan noin parisataa kertaa. Osion päivittäminen on on ollut monta kertaa mielessä ja mietiskellessä sivuille on kertynyt ikää viime päivityksestä jo yli kaksi vuotta.

Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa :O) ja nyt koetan saada valokuvaussivut päivitettyä aivan lähitulevaisuudessa.

Vanhoista sivuista Johdanto, Taustani, Digikamera sekä Linkkejä on jo päivitetty. Vanha Työtapa-sivu on nimetty Harrastajan työtavaksi ja uutena on tulossa Ammattilaisen työtapa. Jälkimmäiseen lisään RAW-kuvamuodon hallinnan sekä joitakin muita harrastajan työtapaa täydentäviä vaiheita.

Onko muita toiveita? :O)

Käteen osui pari vuotta vanhan Canon EOS 5D -runkoni manuaali ja aloin kahlata sitä läpi jälleen kerran. Vaikka olenkin kuvannut rungolla jonkun 15000 ruutua kuluneen parin vuoden aikana, jotkut vähemmän käyttämäni ominaisuudet eivät ole ihan kirkkaimmassa muistissa ja kertaus kannattaa.

Runkoa ja ensimmäistä objektiiviani valitessani luin manuaalin pdf-version ensimmäisen kerran ja nyt tuli hauska daja vu -fiilis: Automaattitarkennus toimii parhaiten valovoimaisilla objektiiveilla ja valovoimaisuuden raja on tällä rungolla f/2.8. Niinpä niin, tuo jo unohtamani yksityiskohta oli yksi valintakriteeri valovoimaiselle peruszoomilleni 24-70mm f/2.8L USM. Uudemmilla, edullisemmilla ja kevyemmillä L-sarjan f/4 -kakkuloilla automaattitarkennus menettää tuon yhden aukkopykälän verran valoa ja toimii erityisesti hämärässä kehnommin. Valovoimaisten objektiivien aika ei ole ohi.

Canonin automaattitarkennuksessa käytetään kahdenlaisia tarkennusantureita (sensor). Heikommat tarkennusanturit tunnistavat vain vaaka- tai pystysuuntaisia kontrastieroja ja paremmat (cross-type sensor) molempia. Ero heikompien ja parempien antureiden välillä on suuri ja jos rungossa on molempia eron huomaa helposti sisätiloissa. Kun heikompi piste ei saa enää kunnolla tarkennusta suoritettua objektiivin tarkennus pumppaa ääripäiden välillä. Samassa valossa parempi tarkennusanturi tarkentaa tarkasti ja nopeasti. Tarkempi anturi tarvitsee kuitenkin valovoimaisen (vähintään f/2.8 tai pienempi f-lukema) objektiivin toimiakseen parhaiten.

Tarkennuksen seurantaa käytettäessä (AI Servo) perstuntuma on, että parempi tarkennussensori toimii paljon luotettavammin.

Vinkki Canon EOS 5D-rungon omistajille: AI Servo -jatkuvatarkennusominaisuus toimii ilmeisesti paremmin kun laittaa C.Fn-17 käyttäjän ominaisuuden päälle. Kuva-alan keskellä tulee käyttöön kuusi näytölle merkitsemätöntä tarkennussensoria lisää auttamaan liikkuvan kohteen ennustavassa seurannassa. En ole vielä kokeillut kun löysin tämän pikku ominaisuuden vasta tällä viimeisellä käyttöohjeen lukemisella… :O)

Parempia tarkennusantureita on kohta kolmen vuoden ikäisessä EOS 5D -rungossa yksi ja se on keskellä kuva-alaa. 1-sarjan rungoissa niitä on “riittävästi”. XXXD-sarjan rungoissa vasta uusimpaan 450D-runkoon on saatu yksi, keskelle. XXD-sarjalaisissa vasta 40D-rungossa on parempia antureita, mutta ymmärtääkseni vain keskimmäinen on sekä kaksisuuntainen että herkkä. Jos kuvaat sisätiloissa tai hämärässä, yksikin vaaka- ja pystysuuntaisia kontrastieroja tunnistava tarkennusanturi on hyvä ominaisuus rungossa, joten kameran tekniset tiedot kannattaa lukea huolella.

Paremmasta tarkennusanturista kannattaa maksaa jos sille on käyttöä. Hämärässä käsin tarkentaminen on tunnetusti hankalaa ja juuri siinä automaattitarkennus on niin kätevä. Automaattitarkennuksella varustetuissa kameroissa tarkennuslasi (useimmiten mattalasi) ei ole vanhan ajan käsitarkenteisten tarkennuslasien luokkaa ja kuva ei “napsahda” teräväksi kuten käsitarkenteiseen aikaan. Canonin ammattirunkoihin (1-sarja ja 5D) saa muutaman vaihdettavan mattalasin, mutta leikkokuvallista tarkennuslasia ei muistaakseni digirunkoihin enää saa. Käsin tarkentavalle on tarjolla paremmin “napsahtava” mattalasi, sitä tarvitsee ainakin makrokuvauksessa. Monissa edullisemmissa rungoissa tarkennuslasi ei valitettavasti ole vaihdettavissa.

Kuvanvakaaja auttaa monissa hämärän valon kuvaustilanteissa, mutta kuvanvakaaja ei ole aivan yhtä kaikkivoipa kuin mainoksista voisi ymmärtää. Hämärässä pitää käyttää pitkiä valotusaikoja ja kuvanvakaaja auttaa kyllä “pitämään kameraa paikallaan”. Kuvanvakaaja ei kuitenkaan pysäytä liikkuvaa kohdetta, joten kuvanvakaaja on parhaimmillaan estämässä kameran tärähdyksestä aiheutuvaa liike-epäterävyyttä. Kuvanvakaajalla voi käyttää suhteettoman pitkiä valotusaikoja vain jos kohde pysyy paikallaan. (Panoroitaessa kohteen on pysyttävä paikallaan pystysuunnassa.) Kuvanvakaaja ei auta kameraa tarkentamaan hämärässä paremmin eikä se pysäytä liikkuvaa kohdetta, joten valovoimainen objektiivi tai suurempi herkkyys ovat ainoat keinot saada teräviä kuvia liikkuvasta kohteesta hämärässä. Automaattitarkennuksen toimintaan hämärässä auttaa näistä nimenomaan se valovoimainen objektiivi.

Valovoimaisen objektiivin täyden aukon tärkein kuvausominaisuus sen valovoiman lisäksi on sen pieni syväterävyys. Alle f/2.8 -valovoimaisilla (yleensä kiinteäpolttovälisillä) objektiiveilla syväterävyys voi olla todella pieni. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Digipokkarin kuvanjälkeen tottuneelle syväterävyyden puute voi olla ongelma kun nyt pitääkin tarkentaa huolella tai kuva menee pilalle. Pieni syväterävyys on kuitenkin myös ilmaisukeino muiden joukossa ja sen saa käyttöönsä vain valovoimaisilla normaalipolttovälin objektiiveilla. Tele- ja makro-objektiiveilla on luonteenomaisesti aina pieni syväterävyys, makro-objektiiveilla lähinnä suurilla suurennossuhteilla läheltä kuvattaessa.

Valovoimaisen objektiivin suurin aukko ei aina ole kuvanlaadultaan paras. Erittäin valovoimaisen (f-luku alle 2) ja täydelläkin aukolla laadukkaan objektiivin valmistaminen on erityisen kallista ja se näkyy objektiivien hinnoissa. Canonin L-sarjasta ei taida montaa kakkulaa saada alle tuhannella eurolla. L-sarja on suunniteltu toimimaan erinomaisesti nimenomaan täydellä aukolla vaikka valovoima olis f/1.2, mutta ero edullisempiin objektiiveihin katoaa kun kuvaa aukolla f/8.

Valovoimaisia objektiiveja on kuitenkin myös edullisia ja kittizoomeihin verrattuna nämä ovat varmasti huippuluokkaa. Esimerkiksi Canonin 50mm f/1.8 “muovi-ihme” maksaa vain satasen (vastavalosuoja noin 20EUR lisää) ja on peruszoomia kaksi aukkopykälää valovoimaisempi! Valovoimaisten objektiivien ihmemaahan pääsee siis myös alennuslipulla, veikkaisin että monelle tulee yllätyksenä että tuolla edullisella normaaliobjektiivilla etsinkuva kirkastuu, automaattitarkennus toimii sisätiloissa huikean hyvin ja yht’äkkiä suljinajat eivät enää olekaan käyttökelvottoman hitaita (1/15 -> 1/60 kun on kaksi pykälää lisää valovoimaa). Vanhan ajan surinamoottorikin on yllättävän nopea kun objektiivin rakenne on yksinkertainen. Canon EF 50mm f/1.8II on varsin suositeltava hankinta nykyaikaisiin harrastajazoomeihin tottuneelle!

Viides Ristilä on maailmassa. Pikkuinen syntyi 2.5.2008 perjantaina, mutta iskä on ollut sen verran kiireinen että kuvat ehtivät kamerasta tietokoneelle ja nettiin vasta tänään.

“Allu” on tyttö, syntymäpaino 3600 grammaa ja syntymäpituus neidillä oli 51 cm.

Sain sitten lopulta Intian kuvat vuoden takaa esille. Täältä löytyy.

Joskus tulee kuvattua tapahtumia, jotka vaikuttavat pitkään. Tällä kerralla vaikuttavimmat kuvat olivat Delhistä naisten päivän mielenosoituksista. Olin raivoisan mahataudin kourissa ja meillä oli koneen vaihto Delhissä. Finskin leijassa oli jotakin isompaa ongelmaa ja loppujen lopuksi kone myöhästyi käsittämättömät 22 tuntia. Jäimme siis vuorokaudeksi jumiin Delhiin.

Finski piti meitä koko ajan parin tunnin hälytysvalmiudessa, joten tallustelimme vain hotellin läheisyydessä. Osuimme silti naistenpäivänä pariin mielenosoitukseen, joista toista kuvasin. Näin jälkeen päin ajateltuna ei ollut välttämättä loppuun asti ajateltu teko kuvata mielenosoitusta Intiassa, mutta tulipahan sitten tuokin tehtyä. Muistan kuvatessani katselleeni ylpeitä naisia, joiden plakaattien sisältö kertoi varsin vaatimattomista mielenilmauksista näin suomalaisesta näkökulmasta.

Kuvia tehdessäni palasivat myötätunnon tunteet ja katselin kuvia pitkään Photoshopissa. Kuvissa on helposti huomattavissa kehno kirjoisusasu, naisten luku- ja kirjoitustaito ei taida olla kaikilta osin kovin korkealla tasolla. Kuvista näkyy myös ujous niiden naisten kasvoilla jotka kuvaajansa huomasivat (en ollut mitenkään piilossa kuvatessani). Samalla he kuitenkin ylpeinä ja itsetietoisina ajavat omia etujaan yhteiskunnassa, jossa naisella ei aina ole mitään oikeuksia.

Hyvää naistenpäivää näin reilu vuosi jälkikäteen.

Päätin  aloittaa studiosalamatyöskentelyn opiskelun joskus vuosi sitten. Projekti on edennyt verkkaisesti. Vuodessa olen lukenut jokusen hyvän ja jokusen huonon kirjan aiheesta. Syksyllä sain aikaiseksi hankkia ensimmäiset stuodiolelut. Hiljattain täydensin lelulaariani ja nyt minulla on koossa vaatimaton mutta kevyt studiosalamalaitteisto. Kaksi jalustaa, neljä sontsaa (2 läpiammuttavaa ja 2 heijastavaa), radiolaukaisin sekä uudempia ja vanhempia salamalaitteita. Kaluston täydennys taisi tuoda sen puuttuvan kipinän, nyt alan innostua aiheesta oikein kunnolla.

Kameraan kiinnitetyllä salamalla on tullut kuvattua paljon. Salamaan kiinnitän yleensä LumiQuestin heijastimen ja jälki on aika mukavaa. Kamerasta irroitettu, täysin hallittava studiovalo on kuitenkin jotakin uutta. Tässäkin lajissa on myös perinteisestä salamavalon hallinnasta hyötyä, esimerkiksi alla tasapainotan salamavalon vallitsevan valon (tai tässä tapauksessa kuvattavan laitteen näytön valon) kanssa.

Päätin sormiharjoituksena kuvata Nokia N810 -surffilautani. Ajatuksena oli saada laudan metallipintoihin elävyyttä, kohde irti taustasta ja laitteen näyttö sekä näppäimistö näkyviin. Taustaksi ajattelin jotakin Nokian sinistä. Ja kokonaisuus sellainen, että sillä voisi leikisti myydä tuotetta.

Tuotteessa tärkeätä lienee näppäimistö ja iso näyttö, joten asettelin tuotteen klinkkerilaattapöydälle näppäimistö esillä ja nostin tuotteen taustaksi yhden laatan. Kamera jalustalle ja jotta tausta olisi jonkin verran epäterävä, valitsin polttoväliksi 70mm pikku telen (24-70 f/2.8L USM). Etsimestä arvioin tarkennusta manuaalisesti liikuttelemalla ja syväterävyyden esikatselun avulla aukoksi f/16, jolla laite tulee kuvaan terävänä lähimmästä kauimpaan kohtaan asti. Valitettavasti taustakin jää hieman liian teräväksi. No tilaa ei ole irrottaa laitetta kauemmaksi taustasta, joten Photarissa pehmennetään taustaa lisää jos tarvetta on.

Laitteen kiinnitin paikalleen gafferinteipillä jottei se liiku kuvausten aikana.

Laite on mattapintaista metallia, joten sitä ei kannata valaista perinteiseen tyyliin “valolla”, vaan hyödyntämällä metallipinnan heijastuksia. Isokokoisella valaisimella saa pehmeät heijastukset, joten vasemmalle ja oikealle puolelle siis isot valonlähteet. Valon suunnan otan oikealle puolelle eli sinne vähän enemmän tehoa.

Vasemmalla on noin metrinen sontsa noin metrin päässä kohteesta, sen tarkoitus on valaista vasemmalle puolelle nättejä metallisia heijastuksia. Teho aika pienelle.

Oikealla puolella on lähempänä salama, johon on viritetty aanelosista taiteltu “softbox”. Sontsaa ei olisi saanut tarpeeksi lähelle ja tuota oli helpompi siirrellä kun haki sopivaa kulmaa heijastuksille. Tähän vähän enemmän tehoa kuin vasemmalle puolelle. Valotusmittaria kun ei ole niin arvailuksi menee, mutta ehkä koko aukkopykälä enemmän.

Taustaksi ajattelin sinistä, mutta tässä vaiheessa en sitten löytänyt valomiesaikojeni Roscon viuhkaa mistään! Puolen tunnin etsimisen jälkeen sai vaimon sininen kulho kelvata, dumppasin yhden salamalaitteen kulhoon väläyttämään taustaa siniseksi. Zoomasin teleksi ja teippasin vielä valoaukkoa pienemmäksi gafferinteipillä. Jotakin pistemäistä oli toivomuslistalla. Salamakulhon sijoittelin laitteen vasemmalle puolelle siten, että valo ei vuoda pahasti laitteeseen. Valo jäi ehkä hieman kirkkaammaksi ja leveämmäksi kuin ajattelin, mutta nyt alkoi valitettavasti aika loppua kesken. Salamaa ei voinut säätää, joten nyt olisi taas tarvittu himmennyskalvoa siitä viuhkasta… No Photarissa sitten voi viimeistellä jos haluaa…

Sitten piti vielä saada laitteen näppäimistön valo sekä näyttö näkyviin. Näytölle tietenkin oma ristila.com-veppisaitti ja sitten kokeilemaan. 1.6 sekuntia antoi valitulla aukolla ja 400ISO herkkuudellä näppäimistölle riittävän valon, mutta näyttö paloi jo liian valkoiseksi. Näyttöä sai onneksi säätää, ja näytön säätäminen ei vaikuttanut näppäimistön valoon joten tämänkin sai vielä balanssiin.

Muistikortti varovasti kamerasta tietokoneeseen ja tarkistus että onko kaikki kunnossa. Tietokoneen näytöllä kuvaa tutkiessani huomasin että kohteen näytön alla oli liian varjoisa kohta, ja sille taittelin aanelosesta pikku heijastimen (näkyy alla “studiokuvassa”).

Lopullinen kuva.

Studio olohuoneessa.

Studiosalamakikkailusta kiinnostuneille suosittelen Strobistin oppeja, itse teen tällä hetkellä Lighting 102 -harjoituksia. Tämä on harjoitus 2.2.

Onnea opintielle!