Internet on jälleen kääntänyt yhden asian päälaelleen. Vielä viime talvena korkeatasoisista valokuvauskursseista piti maksaa, ne olivat jossakin tietyssä paikassa väärällä puolen maapalloa ja niihin piti ilmoittautua heti kun kurssista ilmoiteltiin että mahtui mukaan.

Nyt CreativeLive järjestää tasokkaita valokuvauskursseja (toki kyllä muutakin) ja striimaa ne suoraan nettiin. Jokainen joka katsoo kurssin livenä saa katsoa sen maksutta, ja muut voivat ostaa sen parilla satasella.

Joskus kuukausi sitten katsoin Zach Ariasta opettamassa studiovalaisua, tänään on vuorossa “Vision-Drivan Photography”, kouluttajana David duChemin.

Kohta on vuorossa Jasmine Star ja hääkuvaus (Starin haastattelu oli juuri hiljan Professional Photographer -lehdessä). Aikovat kuvata oikeat häät viiden päivän session aikana.

Ja Photoshop CS5 -koulutusta on putkessa myös.

Suosittelen!

Jokavuotinen lapinreissu on takana, itse asiassa palasin jo viikko sitten. Tällä kerralla talsin Kilpisjärveltä kolmen valtakunnan rajapyykille, sieltä etelään Pältsan ohi Moskanjavrille, Isdalenia pohjoiseen ja sitten itään Ruåtsin ja Norjan rajaa myötäillen takaisin kolmen valtakunnan rajapyykille, josta vielä Kilpisjärvelle.

Kolmen valtakunnan rajapyykki

Kolmen valtakunnan rajapyykki (Suomi, Ruåtsi, Norja) on useamman kuution betonimöykky järven rannassa, ja Suomen puolelta kun lähtee niin kulkee helposti Ruåtsin ja Norjan kautta lankkupolkua takaisin Isänmaan kamaralle sateisellakin kelillä 13 sekunnissa. Ennätys on helppo rikkoa kuivemmalla kelillä.

Mallan luonnonpuistossa on aika paljon väkeä, puiston eteläpuolelle kun pääsee Kilpisjärveltä veneellä. Kävelyreitille tulee mittaa noin 15 kilometriä, ja sitä talsii heinäkuussa useampi kymmenen jamppaa päivässä. Tähän kun lisää Kilpisjärveltä luonnonpuistoon jonkun matkaa kulkevat, niin väkeä on kuin KooVeen maalilla (tai Karhunkierroksella).

Leiripaikka Ruotsin puolella, taustalla Norjan tuntureita

Kävelijät katoavat kun siirrytään Suomesta vuoristoisempiin naapurimaihimme. Svenssonien puolella näin hädin tuskin ketään joka päivä, ja tähän lasketaan mukaan paikallisen tupakäytännön mukaiset tupavahdit. Norskien puolella ei väkeä ole senkään vertaa. Heidän tupakäytäntönsä on eräänlainen varaustupakäytäntö: Lunasta avain panttia vastaan, palautettaessa maksa sen verran mistä yövyit. Tuvat ovat lukossa.

Iselva

Norjalaista insinöörityötä: Silta yli Iselvan

Putous Isdalenissa, korkeutta 120 metriä (ja 20 lisää just yläpuolella)

Asentopaikka tunturissa

Isdalenin perältä polku nousi noin tuhanteen metriin, ja kevät oli heinäkuun alussa vielä aluillaan: poluilla oli lumikansia, puroissa jäätä ja jokiuomienkin keskellä metrin lumitöyräitä. Hieman hirvitti nousta miltei 45 asteen kulmassa lumikantta, mutta kun takaisinkaan ei halunnut kääntyä. Onneksi keli oli kuiva.

Lumista polkua, huomaa polunmerkki vasemmalla ja kepit oikealla...

Norjan ja Ruåtsin tuntureilla mittakaava on erilainen, ja sitä kuvaa paikallinen tapa piirtää korkeuskäyriä kartalle… ne ovat puolta harvemmassa kuin meillä. Ja siltikin maasto on karttoja vertaillessakin jyrkkää naapurissa. Päivämatkat voivat sisältää paljon nousuja ja laskuja. Tämän kun huomioi niin retkeily sujuu ja maastot ovat upeita!

Palatessa kannattaa majoittua Hotel Kilpikseen ja syödä siellä päivällinen. Loistavat eväät ja erinomainen palvelu!

Eväät

Pussitetut “lisää vain vesi” -mössöt ovat kehittyneet paljon viime vuosina. Jo legendaarinen Reiter on ihan ok, mutta Turmat voittaa makuelämyksenä sakemannien pussukan kirkkaasti. Jossakin välimaastossa on sitten 3XM, joka on ilmestynyt kauppoihin viime vuosina. Prisman myyjä haukkui Turmatin hintaa, mutta eväs on parhaan makuinen. Partioaitassa näkyi ainakin olevan niitä vielä hyllyssä. 3XM vaatii pisimmän hauduttelun, mutta maku on ihan ok tässä kategoriassa. Reiterit maistuvat kaikki samalta, itse tykkään pastapusseista. Suolaa on maun perusteella Reitereissa eniten.

Ensi vuonna en ota kuin noita pääruoaksi, kaksi per päivä. Loppuu soijan ja makaronien keittely. Kyllä noita viikon syö kun ottaa eri makuja ja merkkejä. Samalla säästää bensaa, vaikka eipä sitä nytkään mene kuin desi päivässä.

Kamera

Kamerana oli tällä kerralla Panasonic Lumix GF1. Kamera näyttää olevan varsin hyvä kuten näistäkin kuvista arvaa, ja paaaljon kevyempi kuin Canon 5D:n rohjo. Itse asiassa koko kameralaukku (runko, 4 akkua, 20mm f/1.7, 14-45mm f/3.5-5.6, 45-200 f/4-5.6, muistikortit jne lisävarusteet) painaa vain noin 2 kiloa.

Kinarivastaavuuden polttovälikerroin on 2. Mukanani oli siis kinaripolttoväleinä 28-400 mm optisilla kuvanvakaajilla ja 40 mm prime, ja koko kasa painaa 2 kiloa! Se on aika lailla saman kuin Canonin 5D runko pystykahvoineen yhdellä objektiivilla tai Canonin 100-400 tele. Ihmeen kiva kanniskella! :O)

Kuvanlaatu on erinomainen näissä oloissa, sillä valoahan Lapissa kesällä riittää. Herkkyys 100 ISO ja kohinasta ei ole tietoakaan. Dynamiikka on hyvä, vaikka kenno on vain neljännes täyden kuva-alan kinariin verrattuna. Syväterävyyttäkin voi hallita kohtuudella, joskaan ei tietenkään samalla tavoin kuin Canon 5D:llä.

Kamera kesti hyvin matkan rasitukset ja välillä varsin kostean kelin. Laukkuna LowePro 160 AW, siinä on näppärä koko laukun peittävä sadesuoja.

Lisävarusteina Lenspen, jolla on erittäin helppo putsata objektiivit sekä Arctic Butterfly, jolla on erittäin helppo putsata kenno. Kenno on muuten helpoin tarkastaa katsomalla sitä. GF1:n kenno on esillä kun objektiivin irrottaa ja pieninkin roska näkyy peilikirkkaassa pinnassa hyvin. Paljas kenno on tietenkin huomioitava kun vaihtaa kakkulaa sateessa… :O)

Mainittakoon akuista vielä erinomainen akkujen kesto. Ostin kasan vara-akkuja ja käytin neljästä akusta yhden. Se ei ollut edes tyhjä 658 kuvan jälkeen. Käytin sähköistä etsintä pääosan aikaa. Sähköinen etsin on erinomainen varuste, vaikka kuvanlaatu onkin kehno. Kuvan kuitenkin näkee kaikissa oloissa ja erityisesti kirkkaalla säällä. Suosittelen.

Kuvia ja retkikertomus tulevat sitten joskus… :O)

Jami on rakentanut terraariota jo keväästä, ja sinne oli tarkoitus ottaa parta-agama. Aloitimme terraarion rakentamisesta ja poika sai opiskella liskoasioita kunnes osaisi pitää huolta terraarionsa asukkaasta. Matkan varrella selvisi, että liskon lisäksi tarttis kasvattaa sapuskat myös, siis heinäsirkkoja ja joitakin toukkia pitäisi ilmeisesti kasvattaa puoliteollisessa mittakaavassa. Torakat vaimokulta kielsi heti alkuunsa.

Projektin laajuus ajoi miettimään kasvissyöjän hankkimista terraarioon lihansyöjän sijaan.

Tässä vaiheessa näyttämölle tuodaan pahvilaatikossa nelivarvaskilpikonna. Pääosan esittäjä saa nimen Korsto (joo, olin mukana nimeämisprosessissa).

Korsto ulkoilee

Korsto ulkoilee

Kuvissa Korsto ulkoilee. Vähän omistajansa nyrkkiä isompi matelija on aika viidakossa puolitoista viikkoa helteessä rauhakseltaan kasvaneessa pihanurmikossa.

Hoivayhtiömme rahoitus on lopultakin järjestymässä. Mikäli rahoituskumppaneidemme suulliset lupaukset pitävät, on Pirkanmaan Hoiva Oy pystyssä heinäkuussa ja toiminta käynnissä syyskuussa.

Hyvää Jussia,

Jussi Ristilä
Toimitusjohtaja, Pirkanmaan Hoiva Oy

Kirjakaupassa osui silmään Juhani Riskun Uusi Nokia Käsikirjoitus. Selasin hieman kirjaa ja pakkohan se oli ostaa saman tien. Kiireet keskeyttivät lukemisen toukokuulla, mutta nyt kesäkuulla kahlasin Riskun manifestin loppuun.

Uusi Nokia ja vanha nokialainen

Vaimon ajaessa kotiin kirjakaupasta aloin heti ahmia Riskun kirjoituksia. Nokiasta on omalla kohdallani jo puolitoista vuotta, mutta asiat jotka johtivat omaan lähtööni palasivat mieleen värikkäinä takautumina. Riskun kertomus on viiltävää analyysia Suomen yritysten kruununjalokivestä, ja Risku paljastaa paljon sellaista mikä on tähän asti pysynyt Nokian salassapitosopimusten suojaamana Nokian nykyisten ja entisten työntekijöiden sisäpiirissä.

Talouselämän kirja-arvostelija epäili tekstin todenmukaisuutta, minä en. Risku kirjoittaa designin, käyttäjäkokemuksen ja tuotteiden näkökulmasta, mutta hänen näkemyksensä ovat hyvin samanlaisia kuin omanikin tuoteprogrammeissa ja tuoteplatformeissa, niin tekijänä kuin esimiehenäkin.

Kirja on sarja lyhyitä esseitä, kirjoitukset johdattelevat Nokian ongelmien esittelyn kautta ratkaisuihin. Kieliasu ilveilee Noksun BSElle (Badly Spoken English, huonosti puhuttu Englanti) ja TLAille (Three Letter Acronym, kolmikirjaimiset lyhenteet), ja samalla Risku kuitenkin itse käyttää Noksun slangia, Noksun tuotteiden koodinimiä, keksii lisää TLAita ja leikkii Suomen kielellä kuin Juice. Riskun peräänkuuluttama Dalimaisuus kuljettaa kerrontaa välillä sivuraiteille. Yleissivistystä Riskulla näyttää olevan enemmän kuin nokialaisilla keskimäärin.

Omaan huumorintajuuni osui mainiosti esimerkiksi Riskun tuomio Nokian nettisivuista: Nokia, Iltalehti ja Yahoo! leimattiin pornokaupoiksi, kun taas Googlen, Mercedes-Benzin ja Applen sivuilla markkinointiviesti on selkeä. Naulan kantaan, ja remakka nauru päälle!

Sivun 87 lyhyt hahmotelma koko Suomen viemiseksi uuteen aikaan sen sijaan meni kyllä jo ylilyönnin puolelle, samoin bauhausilaisen monialaosaamisen tuominen koulutuksen standardiksi. Itsekin monenlaista tehneenä näen asiat Riskun tavoin, mutten kuitenkaan usko pidempien koulutusputkien vievän Suomea uudelle tasolle. DaVincimainen Uomo Universale on jo nykytiedon pelkän määrän vuoksi pakeneva tavoite, eikä pääosalla ole edes kiinnostusta tavoitella moista. Toisaalta muutama karismaattinen moniammatillinen huippuosaaja vetäisi minkä tahansa yrityksen maailman kärkeen.

Jokunen Uomo Universale Nokiaan? Kyllä! Organisaatioläskin grillaaminen pihvistä? Kyllä! Palveluiden, muotoilun ja itse tekemisen nostaminen ohi ämpärimuovidesignin ja yksittäisten ominaisuuksien? Kyllä! Luovan studiotyöskentelyn tuominen ideointi- ja konseptointivaiheeseen tuotekehityksessä? Kyllä! Riskulla on paljon hyviä näkökohtia kirjassaan.

Kirjan kieli ei aukene helpolla niille, joille Noksun ovet eivät ole auenneet. Se on sääli, sillä kirjassa on paljon asiaa niin Nokiassa työskenteleville, Nokiaan sijoittaneille kuin välillisemminkin Nokiaan sitoutuneille ja myös esimiehille sekä johtajille yleisemminkin.

Risku penää asiantuntemusta Nokian johtajilta, ja on siinä oikeassa. Toisaalta kuitenkin moni asia esimies- ja johtamistyössä on yleistettävissä ja tämä kirja on varmasti herkullista luettavaa kenelle tahansa esimies- tai johtamisasemassa työskentelevälle, jos vain kieli aukeaa. Nokian haasteista on meillä kaikilla opittavaa.

Riskun ratkaisumalli Nokian haasteisiin on mielenkiintoinen ja vastaa muutoksiin markkinoilla siten kuin Risku asiat näkee. Riskun näkemys ongelmista on yhtenevä omani kanssa, samoin hänen käsityksensä suunnasta johon Nokia on ajelehtimassa. Oma kompetenssini ei riitä arvostelemaan Riskun ratkaisuehdotusta, mutta mielenkiintoiselta se kyllä näyttää.

Nokian organisaatiouudistuksessaan Risku astuu oman tonttinsa ulkopuolelle ja tekee osaltaan sitä mistä Nokiaa eniten syyttää –suunnittelee ja johtaa oman ydinosaamisalueensa ulkopuolella. Kirja on myös osin tarpeettomankin hapanta arvostelua, ja ulkopuolista hämmentää mistä tällainen missio oikein pohjimmiltaan kumpuaa. Samalla kuitenkin tarina on kovin tuttua ja Riskun tarina täyttää alemman tason managerin tietämyksen aukkoja varsin uskottavilla asioilla. Kokonaisuus on uskottava, analyysi on looginen ja uhkakuvat samankaltaisia kuin itse olen arvaillut. Nokian viime vuosien stagnaatio vain on niin ilmeistä firman ulkopuoleltakin katsottuna.

Katsotaan mitä Nokian ylin johto tekee. Ei varmaan mitään Riskun odottamaa, OPK:lla esikuntineen on varmasti omat strategiansa. Toivottavasti jälkiviisastelun aika ei koita kovin pian.

Nokiasta on tietenkin kirjoitettu myös ylistäviä kirjoja. Omastakin kirjahyllystä löytyy Nokian historiikkitrilogia (!) ja painomuste ei liene vielä kuivunut uusimmasta Nokia-kirjasta (Dan Steinbock: Winning Across Global Markets…, vaimikäsenyoli). Riskun teos on virkistävää vaihtelua yleiseen hymistelyyn.

Jännä juttu ettei Riskun kirja ole herättänyt oikein mitään keskustelua. Kyse on kuitenkin Nokiasta.

En ollut sitten ihan ainoa joka näki Panasonic Lumix GF1 -kameran ihmeellisyyden… Professional Photographer -lehden toukokuun numerossa lehden päätoimittaja järjesti kameran viiden eri genren ammattilaisen karvaisiin käsiin. Advertoriaalia on peräti 15 sivua.

Pojat pitivät kokemastaan. “Landmark camera.” Olen samaa mieltä.

Tähän on tultu: Päivitin ohjelmistot kamerarunkoon ja kahteen objektiiviin. (!)

Panasonic GF1 päivitys

Sinällään hienoa että päivitykset voi tehdä itse, ja että prosessi meni onnistuneesti kaikkien kolmen värkin kanssa, mutta ajan henki on muuttunut. Takana ovat ajat kun objektiivit olivat ainoastaan optisia, ja rungollakin sai kuvata kun paristot loppuivat. Paristokäyttöistä kun oli vain valotusmittari…

Hyvänä puolena mainittakoon, että kamera-objektiivi-optiikka-rauta-ohjelmisto-kokonaisuus osaa asioita joista 80-luvulla ei edes haaveiltu: esimerkiksi kakkulan kromaattiset aberraatiot pidetään kurissa kameran ohjelmistolla! RAW-kuva ei kyllä ole sitten enää ihan raakadataa, mutta kokonaisuus eli työskentelyputkesta ulos pullahtava valokuva on parempi kuin ilman moista ohjelmistotekniikan ihmettä.

Miehille tulee yleensä keväällä autokuume. Naiset puolestaan shoppailevat kaikenlaista pientä. Valokuvaaja shoppailee tietenkin kameroita.

Vanha Canon S70 -pokkarini alkoi olla aikansa elänyt hidas junttura, jonka jyrkkyys, hitaus ja onneton näyttö harmittivat aina kun sen poimi käteensä. Ja akutkin olivat jo aina tyhjänä. Vaimon Canon IXUS 80 IS on paljon parempi kamera, vaikka onkin vaaleanpunainen. Aloin jälleen etsiä itselleni säällistä pokkarikameraa, ja hypistelinkin pitkään Canon G11-möykkyä. Jokin siinä vaan oli pielessä, ja löysin Micro Four Thirds -järjestelmän.

Tutustuin aikanaan Olympuksen (”normaali”) Four Thirds -järjestelmään, se kun lupasi aika paljon. Muistaakseni Olympuksen ammattirunko oli alkujaan pikselimäärältään kovin vaatimaton, ja päädyin sitten Canonin 5D -runkoon ja hankin joukon hyviä Canonin objektiiveja. L-sarjan lasi ei kuitenkaan ole kevyttä kannettavaa eikä Canonin kinarijärjestelmäni ole millään muotoa pieni tai kevyt. Olen kuitenkin urheasti raahannut Billinghamin jättilaukkua lentokentillä teeskennellen ettei se muka paina mitään, noin 14 kilon paino läppärin kanssa kun olisi johtanut hartaisiin keskusteluihin ja loveen lompakossa.

Tarvitsin siis jotakin pientä ja kevyttä, jota voisin kantaa aina mukanani. Toisaalta jos lapinvaellukselle voisi ottaa jotakin muuta kuin 8 kiloa Canonia niin sekin olisi erinomaisen hieno juttu. Micro Four Thirds tuntui täyttävät molemmat vaatimukset.

“Normaali” Four Thirds on kinofilmikoon järkkärin kutistusyritys. Kennon koko on puolitettu, joten polttovälit ovat puolet lyhyempiä (25 mm FT-järjestelmässä vastaa kinarikoon 50 mm kakkulaa). Puolet pienempi kenno antaa objektiivien suunnittelulle tiettyjä etuja. Olympus lunastikin lupauksiaan valmistamalla joitakin optisesti erinomaisia mielenkiintoisia kakkuloita: 14-35 mm f/2.0 (vastaa 28-70 f/2.0), 150 mm f/2.0 (vastaa 300 mm f/2.0) ja 300 mm f/2.8 (vastaa 600 mm f/2.8). Aika lailla mahdottomia valovoimaltaan kinofilmikoossa!

Micro Four Thirds on puolestaan digitaalisen mittaetsinkameran formaatti. Objektiivien etäisyys kuvaelementistä (Flange Back Distance) on pienempi, sillä kameroissa ei käytetä peiliheijastusmekanismia vaan digitaalista etsinkuvaa. Peiliheijastusmekanismin vaatima pitkä etäisyys on objektiivien suunnittelulle rajoittava tekijä, toisaalta taas pidempi etäisyys mahdollistaa pienemmän tulokulman kennon reunan pikselille lankeavalle valolle. Tämähän oli erityisen suuri ongelma Leican M8- ja M8.2 -kameroissa. Leica ratkaisi ongelman suunnittelemalla jokaiselle pikselille oman mikrolinssin kohdistamaan valoa paremmin. Ratkaisu ei voi olla erityisen edullinen… Micro Four Thirds -kamerassa pienempi kenno lieventää tätäkin ongelmaa.

Kaiken kaikkiaan Micro Four Thirds -järjestelmässä on monta asiaa kohdallaan:
o Puolen kinariruudun kenno mahdollistaa pienikokoisen kameran
o Puolen kinariruuden kenno mahdollistaa pienet ja kevyet objektiivit
o Puolen kinariruudun kenno mahdollistaa paremman kulman kennolle lankeavalle valolle laajakulmaobjektiivia käytettäessä (superlaajakulman tekninen toteutus vaivattomampaa)
o Objektiivin pieni etäisyys kennosta mahdollistaa syvyyssuunnassa pienen kameran
o Puolesta kinariruudusta saadaan irti yhtä hyvä kuva kuin APS-C järkkäreistäkin noin ISO 800 asti
o On mahdollista tehdä todella pieniä, valovoimaisia ja kevyitä objektiiveja
o On mahdollista tehdä myös pieniä, kohtuuvalovoimaisia, kevyitä ja edullisia objektiiveja
o Järjestelmä on todella pieni
o Järjestelmästä voi kasvattaa varsin monipuolisen
o Kokonaisuus on edullinen

Tuli sitten hankittua Panasonic DMC-GF1 runko ja siihen 20 mm f/1.7 objektiivi sekä elektroninen etsin. 24-45 mm f/3.5-5.6 peruszoomi ja 45-200 mm f/4-5.6 telezoomi sekä huikea 7-14 mm f/4 superlaajakulmazoomi odottavat vielä kaupan hyllyllä. Zoomit painavat 300-400 grammaa pala, eli koko tuo kasa painaa vähemmän kuin Canon 5D lisäparistokahvalla ja 24-70 mm f/2.8 L -peruszoomilla!

Kiitokset Pirkkalan Verkkokaupan myyjille pitkämielisyydestä ja asiantuntemuksesta kun sovittelin kaikkia kakkuloita runkoon männäviikolla. Verkkokaupalle pisteet myös siitä että kaikki nuo objektiivit tosiaan olivat hyllyssä ihmeteltävänä.

Kortti sisään ja kuvaamaan

Ensivaikutelma kamerasta on hyvä. Kamera on erinomaisen nopea ja tarkennus toimii valovoimaisella 20 mm pancake-lasilla nopeasti ja varmasti. Tarkennuksessa on pari digitaalijippoa jotka toimivat yllättävän hyvin: Kasvot tunnistuvat ja tarkennuskohteen seuranta toimii ainakin rajatessa hyvin. Kameralle voi osoittaa tarkennuskohteen ja rajausta muutettaessa tarkennuspiste pysyy valitussa kohteessa. Nerokas toiminto.

Valotus menee aika mukavasti kohdalleen, ehkä muotokuvissa puolen pykälää alivalotuksen puolelle eli varman päälle valotellaan. Näyttövärit (ja ilmeisesti jpg-kuvien värit) ovat legendaarista Panasonic-punaista, mutta RAW-kuvissa ei virhettä ole. Vaimokullan punaiset hanskat näyttivät näytöllä siltä kuin hän olisi kastanut kätensä ambulanssimaaliin, mutta RAW-kuvissa väri on luonnollinen. Ensimmäiset kuvat on räpsitty varsin pehmeässä valossa auringon piilotellessa pilvien takana.

Ensivaikutelma kuvanlaadusta on hyvä.

Automatiikka (P-asetus, ei dummy-iA) tuntuu vetävän enemmänkin erinomaisen lyhyiden valotusaikojen suuntaan, olin näkevinäni f/1.7 ja 1/1300 -aukon ja valotusajan ydistelmän. P-ohjelmaa voi kutenkin ohjata helposti kameran rissasta samoin kuin muissakin järkkäreissä, eli valotuksen pysyessä samana voi muuttaa aukko-aika-paria. Tämä värkki jopa muistaa muutoksen, toisin kuin Canon joka raivostuttavalla tavalla unohtaa sen liian pian.

Syväterävyyttä voi hallita, kuten kuvista näkyy. Ei ihan samalla tavalla kuin täyden kinokennon kameroilla, mutta kuitenkin aivan eri tavalla kuin (pienen kennon) pokkareilla.

Kuvat on pikaisesti käsitelty Lightroomilla. Kuvat ovat helppoja käsiteltäviä ja värintoisto on luonnollista. Ei tästä oikein ole kuin hyvää sanottavaa.

Jos kuvat eivät meinaa sopia näytölle, paina selaimessa F11 ja tarpeeton valikkotauhka reunoilla menee piiloon. Takaisin tauhkan saa painamalla F11 uudelleen…

Rane XBoxin pauloissa

Täppän (Batman), huomaa viitta!

Rontti ja Nalle

Allu

Allu

Enkuli torkkuu sammalmättäällä

P.S. Kameraa ei sitten enää saa ripustaa kaulaan kun “seurauksena voi olla henkilövahinko tai onnettomuus.” Kamera tulee ripustaa olkapäälle, kuten manuaalin sivulla 21 tarkkanäköisesti ohjeistetaan.  :O)

Koirien lisäksi pitää kuulemma olla myös kissoja. Maallemuuttaja pehmitettiin lupaamalla, että
o minun ei tarvitse hoitaa kissoja
o saan Toblerone-suklaata
o saan ison possumunkin

Pakkohan sitä oli suostua sitten kun noin runsaasti palkittiin.

Pian löysin itseni rakentamasta halkovajan perälle kissojen asuinsijaa, jotta kissanpennut päästään hakemaan. Ajatus oli, että kissat asustelevat halkovajan kissalassa ja kuljeksivat sitten isompana pihapiirissä maalaistyyliin. Pennut ovat (ainakin päältäpäin katsellen) norjalaisia metsäkissoja, vaikkeivat nyt mitään rotukissoja olekaan.

Punainen on uros ja nimeltään Osku, harmaa on naaras ja nimeltään Söpö. Kissa-asiantuntijamme Onsku nimesi itse lemmikkinsä.

Osku ennen tulokylpyä

Söpö ennen tulokylpyä

Söpö

Söpö ja Onsku

Onsku ja Osku

Osku

Osku

Osku ja Söpö

Oskun nimen etymologia on muuten seuraavanlainen: Onskun oven tekstistä putosi n-kirjain ja Onskua korpesi ihmeesti kun kutsuin häntä Oskuksi. Nyt en kuulemma enää voi kutsua Onskua Oskuksi, kun Osku on meidän kissa!

 
Pari viikkoa sitten hanki ei vielä kantanut, mutta malamuutin tassut pöllyttivät komeasti lunta kun koiramme loikkivat säkäkorkeutensa syvyisessä hangessa. Mahtavaa menoa!

Rontti

Rontti

Rontti

Rontti

Rane ja Rontti

Rontti

Rontti

Rontti

Rontti

Nalle

Nalle

Nalle

Nalle

Nalle

Nalle

Nalle