Jostakin mielijohteesta aloin tuoda vanhoja digikuviani urakalla Lightroomiin. Muistojen selailu on ollut mukavaa ja hakemistorakenteesta hoksasin vanhimpien digikuvieni olevan vuodelta 2000. Kymmenen vuotta on vierähtänyt digikuvien parissa!
Kymmenen vuotta sitten, keväällä 2000, ostin ensimmäisen digikamerani. 70- ja 80-luvulla tein niin mustavalkoisia kuin värillisiäkin kuvia kemiallisessa labrassa käsin. Kuvia itse tehneenä olin kovasti pettynyt viime vuosituhannen lopulla filmipokkarilla kuvaamiini kuviin. Pikalabrat pilasivat kuvat järjestään, kukin omalla tavallaan. Kallioniemeltä sai legendaarisia pastellisävyjä ja Anttilasta arpaonnella mitä milloinkin. Amatöörille ei ollut olemassa kunnon kymppikuvalabraa, tai ainakaan en sellaista löytänyt.
Viime vuosituhannella olin kuvannut digitaalisen kivikauden aikaisella Canonin digipokkarilla Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitoksella työskennellessäni, ilmeisesti se oli Canon RC-360. Canonin nettimuseon mukaan vehkeessä oli 0,266 megapikseliä ja hintaa oli 168 000 jeniä eli suoraan muunntettuna nykykursseilla yli 1200 euroa. Varmaan joku parin tonnin laite kun laskee vähän inflaatiota mukaan. Kamera oli kammottava. Resoluutio oli onneton, kalliit optiset levykkeet tuhoutuivat käytössä ja akku oli aina lopussa. Kehtaan kyllä myöntää vielä jälkikäteenkin ettei laite millään tavalla avannut silmiäni digitaalisen kuvaamisen mahdollisuuksille, pikemminkin päinvastoin. Filmi- ja tasoskannerit olivat tuolloin kova juttu. Vuosi oli varmaan joku 1993.
Vuosi 2000 muutti paljon. Olin jo jonkun aikaa seurannut digikameroiden kehitystä, erityisesti pokkareiden ja myöhemmin “bridge”-kameroiksi nimettyjen pokkarijärkäleiden kehitystä. Digitaaliset järjestelmäkamerat olivat kaukana osapäivää tekevän perheellisen opiskelijan budjetin mahdollisuuksista. Sonyn DSC F-505 oli ensimmäinen digikamerahankintani. Vajaa 2 megapikseliä ja Zeissin brändillä tehty kookas zoomi tuottivat varsin hyvää jälkeä.
Suurennoksia pystyi hyvästä 2 megan originaali-jpg:stä tekemään A4-kokoon asti kunhan ei rajannut kuvaa juuri ollenkaan. Itse kyllä näki materiaalin tunnun katoavan ja muitakin (erityisesti jpg-pakkaukseen liittyviä) artefaktoja, mutta kuvan laatu oli paljon parempi kuin pikalabrassa pilattu värinegafilmi! Kuvan näkeminen heti ruudulla oli hienoa ja opetti paljon valottamisesta ja väritasapainon hallinnasta, ne kun eivät tuon ajan automatiikalla menneet aina ihan itsestään nappiin. Ja lopultakin värikuvia sai tehdä tietokoneella ja tulostaa omalla printterillä. Säilyvyyttä ei Epsoninkaan tulosteilla tuolloin juuri ollut, ilmeisesti huoneilman otsoni tuhosi kuvat varsin nopeasti. Keksin laittaa kuvat piirtoheitinkalvoille tarkoitettuihin mappeihin muovitaskuihin ja 10 vuotta ei ole juurikaan syönyt värejä.
Sonyn muistikortit ja akut olivat kalliita, mutta onnistuin hankkimaan niitä riittävästi vaellusreissuillekin, 2 megan kameralla on kuvattu esimerkiksi Saame-polku-vaelluksen kuvat.
Seuraavat kamerat olivat sitten tämän evoluutiomalleja, Sony DSC-F717 (5 megapikseliä) ja Sony DSC-F828 (8 megapikseliä, CF-kortti ja 28 mm laajakulma). 5 megan versio oli kuvanlaadultaan erinomaisen hyvä, 8-megaisessa tuli jo sitten enemmän kohinaa. 8-megaisessa oli kuitenkin hyvä laajakulma ja objektiivi edelleen Zeissin brändillä tehtyä laatutavaraa. Näillä kahdella tuli kuvattua parisen kymmentä tuhatta ruutua. Hienoja vehkeitä. 8-megainen on edelleen hyllyssä, muut myin kaverille uutta hankkiessani.
Viiden megan Sony oli mukana muun muassa Sarekissa ja 8 megan Sonylla tuli kuvattua muun muassa Kevolla ja Paistuntureilla.
Pienen kennon valtaisa syväterävyys, aukkoasetusten rajallisuus ja moni muukin pokkarille ominainen yksityiskohta saivat minut lopulta hankkimaan kinofilmikoon järkkärin kun Canonin EOS 5D oli pullahtanut markkinoille. 5D:ni viettää kohta nelivuotissynttäreitään ja on edelleen huikean hyvä laite. Jo 13 megan runko tarvitsee kakkulakseen laatulasia, ja Canonin L-sarjaa on tullut ostettua hiljalleen kameralaukullinen. Postimyynnistä kun tilaa niin vaimo tietää aina mitä tulee ostettua, mutta perhesopu on säilynyt UPSin kuskien visiiteistä huolimatta.
Mikä on kymmenessä vuodessa muuttunut? Paljon ja toisaalta ei mitään. Suurin mullistus minulle oli digiaikaan siirtyminen ja Photoshopin opettelu, kameroiden uusimiset eivät ole muuttaneet juuri muuta kuin teknistä kuvanlaatua paremmaksi. Photoshopin vaihtaminen Lightroomiin oli työlästä, mutta ei alkuunkaan niin haastavaa kuin Photarin opettelu alkujaan. Evoluutiota, ei revoluutiota, kuten historian opettajani lukiossa jankkasi (muuta en hänen opetuksistaan enää muistakaan).
Mitä odotan seuraavalta vuosikymmeneltä? Ensiksi entistäkin laadukkaampaa lasia. Kinofilmikoon kennot toistavat rullafilmin ja jopa pienen laakafilmin verran kuvainformaatiota, joten kamerassa ketjun heikoin lenkki on objektiivi. Canonia olen seuraillut tarkimmin ja heiltä onkin tullut useita digikameroille suunniteltuja objektiiveja, joissa on huomioitu digikameran filmikamerasta eroavat piirteet.
Toinen varma veikkaus on video. Joihinkin runkoihin HD-tason video on jo ilmaantunutkin, mutta lähinnä päälleliimattuna ominaisuutena. Lähivuosina saadaan ammattitason balansoidut ääniliittimet, phantom-virta mikrofoneille sekä äänen säädöt, kuvaaminen puoliläpäisevällä peilillä kuten filmikameroissa ja valokuvaaminen videoinnin lomassa. SMTPE-aikakoodi mahdollistaa ammattimaiset tuotannot ja äänen tallentamisen irrottamisen videokuvaamisesta. Kinofilmikoon järkkärit alkavat syödä puoliammattimaisten videokameroiden markkinoita vauhdilla.
Alkaneen vuosikymmenen toivelistalla olisi edullinen 645- tai 6×6-medium formaatin digikamera, mutta sen en usko tulevan koskaan. Syynä on yksinkertaisesti markkinadynamiikka: Ei sellaista edes halua kuin erityisen kovaa laatua vaativa ammattilainen ja jokunen harrastaja, ja laitteistojen tuotantokulut pysyvät korkealla. Sama koskee kinofilmikoon järkkäreiden objektiivejakin: Eivät parhaat kestäviksi ja pestäviksi (sateessa liotettaviksi) suunnitellut ja valmistetut huippulasit koskaan putoa kittizoomien hintaisiksi.
Mitä sitten itse hankin seuraavaksi? Vakaasti uskon oman runkoni toimivan hyvin toistaiseksi ja seuraava tulee aikanaan samalta pajalta. Canonin leiriin asettuneena kiinnostaa juuri esitelty 70-200 f/2.8L IS USM II -kakkula, ennustan että testitulokset osoittavat japanilaisten parantaneen huippulasia entisestään. Se kelpaa aivan varmasti myös siihen videokäyttöön alkavana vuosikymmenenä… Myös erikoislaajakulmazoomi kiinnostaa ja Canonilla on aika hyvä sellainen tarjolla… Ja Epsonin 2100 -tulostin alkaa olla aina tukossa, joten uusi pitäisi joskus saada ja… Evoluutio siis jatkuu Lempäälän perämetsissä.
Hyvää alkanutta vuotta!
Ja “Buenos Dias” eli hyviä kuvia, kuten filmiaikaan faijani tapasi sanoa. :O)
