Internet on jälleen kääntänyt yhden asian päälaelleen. Vielä viime talvena korkeatasoisista valokuvauskursseista piti maksaa, ne olivat jossakin tietyssä paikassa väärällä puolen maapalloa ja niihin piti ilmoittautua heti kun kurssista ilmoiteltiin että mahtui mukaan.

Nyt CreativeLive järjestää tasokkaita valokuvauskursseja (toki kyllä muutakin) ja striimaa ne suoraan nettiin. Jokainen joka katsoo kurssin livenä saa katsoa sen maksutta, ja muut voivat ostaa sen parilla satasella.

Joskus kuukausi sitten katsoin Zach Ariasta opettamassa studiovalaisua, tänään on vuorossa “Vision-Drivan Photography”, kouluttajana David duChemin.

Kohta on vuorossa Jasmine Star ja hääkuvaus (Starin haastattelu oli juuri hiljan Professional Photographer -lehdessä). Aikovat kuvata oikeat häät viiden päivän session aikana.

Ja Photoshop CS5 -koulutusta on putkessa myös.

Suosittelen!

Jokavuotinen lapinreissu on takana, itse asiassa palasin jo viikko sitten. Tällä kerralla talsin Kilpisjärveltä kolmen valtakunnan rajapyykille, sieltä etelään Pältsan ohi Moskanjavrille, Isdalenia pohjoiseen ja sitten itään Ruåtsin ja Norjan rajaa myötäillen takaisin kolmen valtakunnan rajapyykille, josta vielä Kilpisjärvelle.

Kolmen valtakunnan rajapyykki

Kolmen valtakunnan rajapyykki (Suomi, Ruåtsi, Norja) on useamman kuution betonimöykky järven rannassa, ja Suomen puolelta kun lähtee niin kulkee helposti Ruåtsin ja Norjan kautta lankkupolkua takaisin Isänmaan kamaralle sateisellakin kelillä 13 sekunnissa. Ennätys on helppo rikkoa kuivemmalla kelillä.

Mallan luonnonpuistossa on aika paljon väkeä, puiston eteläpuolelle kun pääsee Kilpisjärveltä veneellä. Kävelyreitille tulee mittaa noin 15 kilometriä, ja sitä talsii heinäkuussa useampi kymmenen jamppaa päivässä. Tähän kun lisää Kilpisjärveltä luonnonpuistoon jonkun matkaa kulkevat, niin väkeä on kuin KooVeen maalilla (tai Karhunkierroksella).

Leiripaikka Ruotsin puolella, taustalla Norjan tuntureita

Kävelijät katoavat kun siirrytään Suomesta vuoristoisempiin naapurimaihimme. Svenssonien puolella näin hädin tuskin ketään joka päivä, ja tähän lasketaan mukaan paikallisen tupakäytännön mukaiset tupavahdit. Norskien puolella ei väkeä ole senkään vertaa. Heidän tupakäytäntönsä on eräänlainen varaustupakäytäntö: Lunasta avain panttia vastaan, palautettaessa maksa sen verran mistä yövyit. Tuvat ovat lukossa.

Iselva

Norjalaista insinöörityötä: Silta yli Iselvan

Putous Isdalenissa, korkeutta 120 metriä (ja 20 lisää just yläpuolella)

Asentopaikka tunturissa

Isdalenin perältä polku nousi noin tuhanteen metriin, ja kevät oli heinäkuun alussa vielä aluillaan: poluilla oli lumikansia, puroissa jäätä ja jokiuomienkin keskellä metrin lumitöyräitä. Hieman hirvitti nousta miltei 45 asteen kulmassa lumikantta, mutta kun takaisinkaan ei halunnut kääntyä. Onneksi keli oli kuiva.

Lumista polkua, huomaa polunmerkki vasemmalla ja kepit oikealla...

Norjan ja Ruåtsin tuntureilla mittakaava on erilainen, ja sitä kuvaa paikallinen tapa piirtää korkeuskäyriä kartalle… ne ovat puolta harvemmassa kuin meillä. Ja siltikin maasto on karttoja vertaillessakin jyrkkää naapurissa. Päivämatkat voivat sisältää paljon nousuja ja laskuja. Tämän kun huomioi niin retkeily sujuu ja maastot ovat upeita!

Palatessa kannattaa majoittua Hotel Kilpikseen ja syödä siellä päivällinen. Loistavat eväät ja erinomainen palvelu!

Eväät

Pussitetut “lisää vain vesi” -mössöt ovat kehittyneet paljon viime vuosina. Jo legendaarinen Reiter on ihan ok, mutta Turmat voittaa makuelämyksenä sakemannien pussukan kirkkaasti. Jossakin välimaastossa on sitten 3XM, joka on ilmestynyt kauppoihin viime vuosina. Prisman myyjä haukkui Turmatin hintaa, mutta eväs on parhaan makuinen. Partioaitassa näkyi ainakin olevan niitä vielä hyllyssä. 3XM vaatii pisimmän hauduttelun, mutta maku on ihan ok tässä kategoriassa. Reiterit maistuvat kaikki samalta, itse tykkään pastapusseista. Suolaa on maun perusteella Reitereissa eniten.

Ensi vuonna en ota kuin noita pääruoaksi, kaksi per päivä. Loppuu soijan ja makaronien keittely. Kyllä noita viikon syö kun ottaa eri makuja ja merkkejä. Samalla säästää bensaa, vaikka eipä sitä nytkään mene kuin desi päivässä.

Kamera

Kamerana oli tällä kerralla Panasonic Lumix GF1. Kamera näyttää olevan varsin hyvä kuten näistäkin kuvista arvaa, ja paaaljon kevyempi kuin Canon 5D:n rohjo. Itse asiassa koko kameralaukku (runko, 4 akkua, 20mm f/1.7, 14-45mm f/3.5-5.6, 45-200 f/4-5.6, muistikortit jne lisävarusteet) painaa vain noin 2 kiloa.

Kinarivastaavuuden polttovälikerroin on 2. Mukanani oli siis kinaripolttoväleinä 28-400 mm optisilla kuvanvakaajilla ja 40 mm prime, ja koko kasa painaa 2 kiloa! Se on aika lailla saman kuin Canonin 5D runko pystykahvoineen yhdellä objektiivilla tai Canonin 100-400 tele. Ihmeen kiva kanniskella! :O)

Kuvanlaatu on erinomainen näissä oloissa, sillä valoahan Lapissa kesällä riittää. Herkkyys 100 ISO ja kohinasta ei ole tietoakaan. Dynamiikka on hyvä, vaikka kenno on vain neljännes täyden kuva-alan kinariin verrattuna. Syväterävyyttäkin voi hallita kohtuudella, joskaan ei tietenkään samalla tavoin kuin Canon 5D:llä.

Kamera kesti hyvin matkan rasitukset ja välillä varsin kostean kelin. Laukkuna LowePro 160 AW, siinä on näppärä koko laukun peittävä sadesuoja.

Lisävarusteina Lenspen, jolla on erittäin helppo putsata objektiivit sekä Arctic Butterfly, jolla on erittäin helppo putsata kenno. Kenno on muuten helpoin tarkastaa katsomalla sitä. GF1:n kenno on esillä kun objektiivin irrottaa ja pieninkin roska näkyy peilikirkkaassa pinnassa hyvin. Paljas kenno on tietenkin huomioitava kun vaihtaa kakkulaa sateessa… :O)

Mainittakoon akuista vielä erinomainen akkujen kesto. Ostin kasan vara-akkuja ja käytin neljästä akusta yhden. Se ei ollut edes tyhjä 658 kuvan jälkeen. Käytin sähköistä etsintä pääosan aikaa. Sähköinen etsin on erinomainen varuste, vaikka kuvanlaatu onkin kehno. Kuvan kuitenkin näkee kaikissa oloissa ja erityisesti kirkkaalla säällä. Suosittelen.

Kuvia ja retkikertomus tulevat sitten joskus… :O)

En ollut sitten ihan ainoa joka näki Panasonic Lumix GF1 -kameran ihmeellisyyden… Professional Photographer -lehden toukokuun numerossa lehden päätoimittaja järjesti kameran viiden eri genren ammattilaisen karvaisiin käsiin. Advertoriaalia on peräti 15 sivua.

Pojat pitivät kokemastaan. “Landmark camera.” Olen samaa mieltä.

Tähän on tultu: Päivitin ohjelmistot kamerarunkoon ja kahteen objektiiviin. (!)

Panasonic GF1 päivitys

Sinällään hienoa että päivitykset voi tehdä itse, ja että prosessi meni onnistuneesti kaikkien kolmen värkin kanssa, mutta ajan henki on muuttunut. Takana ovat ajat kun objektiivit olivat ainoastaan optisia, ja rungollakin sai kuvata kun paristot loppuivat. Paristokäyttöistä kun oli vain valotusmittari…

Hyvänä puolena mainittakoon, että kamera-objektiivi-optiikka-rauta-ohjelmisto-kokonaisuus osaa asioita joista 80-luvulla ei edes haaveiltu: esimerkiksi kakkulan kromaattiset aberraatiot pidetään kurissa kameran ohjelmistolla! RAW-kuva ei kyllä ole sitten enää ihan raakadataa, mutta kokonaisuus eli työskentelyputkesta ulos pullahtava valokuva on parempi kuin ilman moista ohjelmistotekniikan ihmettä.

Miehille tulee yleensä keväällä autokuume. Naiset puolestaan shoppailevat kaikenlaista pientä. Valokuvaaja shoppailee tietenkin kameroita.

Vanha Canon S70 -pokkarini alkoi olla aikansa elänyt hidas junttura, jonka jyrkkyys, hitaus ja onneton näyttö harmittivat aina kun sen poimi käteensä. Ja akutkin olivat jo aina tyhjänä. Vaimon Canon IXUS 80 IS on paljon parempi kamera, vaikka onkin vaaleanpunainen. Aloin jälleen etsiä itselleni säällistä pokkarikameraa, ja hypistelinkin pitkään Canon G11-möykkyä. Jokin siinä vaan oli pielessä, ja löysin Micro Four Thirds -järjestelmän.

Tutustuin aikanaan Olympuksen (”normaali”) Four Thirds -järjestelmään, se kun lupasi aika paljon. Muistaakseni Olympuksen ammattirunko oli alkujaan pikselimäärältään kovin vaatimaton, ja päädyin sitten Canonin 5D -runkoon ja hankin joukon hyviä Canonin objektiiveja. L-sarjan lasi ei kuitenkaan ole kevyttä kannettavaa eikä Canonin kinarijärjestelmäni ole millään muotoa pieni tai kevyt. Olen kuitenkin urheasti raahannut Billinghamin jättilaukkua lentokentillä teeskennellen ettei se muka paina mitään, noin 14 kilon paino läppärin kanssa kun olisi johtanut hartaisiin keskusteluihin ja loveen lompakossa.

Tarvitsin siis jotakin pientä ja kevyttä, jota voisin kantaa aina mukanani. Toisaalta jos lapinvaellukselle voisi ottaa jotakin muuta kuin 8 kiloa Canonia niin sekin olisi erinomaisen hieno juttu. Micro Four Thirds tuntui täyttävät molemmat vaatimukset.

“Normaali” Four Thirds on kinofilmikoon järkkärin kutistusyritys. Kennon koko on puolitettu, joten polttovälit ovat puolet lyhyempiä (25 mm FT-järjestelmässä vastaa kinarikoon 50 mm kakkulaa). Puolet pienempi kenno antaa objektiivien suunnittelulle tiettyjä etuja. Olympus lunastikin lupauksiaan valmistamalla joitakin optisesti erinomaisia mielenkiintoisia kakkuloita: 14-35 mm f/2.0 (vastaa 28-70 f/2.0), 150 mm f/2.0 (vastaa 300 mm f/2.0) ja 300 mm f/2.8 (vastaa 600 mm f/2.8). Aika lailla mahdottomia valovoimaltaan kinofilmikoossa!

Micro Four Thirds on puolestaan digitaalisen mittaetsinkameran formaatti. Objektiivien etäisyys kuvaelementistä (Flange Back Distance) on pienempi, sillä kameroissa ei käytetä peiliheijastusmekanismia vaan digitaalista etsinkuvaa. Peiliheijastusmekanismin vaatima pitkä etäisyys on objektiivien suunnittelulle rajoittava tekijä, toisaalta taas pidempi etäisyys mahdollistaa pienemmän tulokulman kennon reunan pikselille lankeavalle valolle. Tämähän oli erityisen suuri ongelma Leican M8- ja M8.2 -kameroissa. Leica ratkaisi ongelman suunnittelemalla jokaiselle pikselille oman mikrolinssin kohdistamaan valoa paremmin. Ratkaisu ei voi olla erityisen edullinen… Micro Four Thirds -kamerassa pienempi kenno lieventää tätäkin ongelmaa.

Kaiken kaikkiaan Micro Four Thirds -järjestelmässä on monta asiaa kohdallaan:
o Puolen kinariruudun kenno mahdollistaa pienikokoisen kameran
o Puolen kinariruuden kenno mahdollistaa pienet ja kevyet objektiivit
o Puolen kinariruudun kenno mahdollistaa paremman kulman kennolle lankeavalle valolle laajakulmaobjektiivia käytettäessä (superlaajakulman tekninen toteutus vaivattomampaa)
o Objektiivin pieni etäisyys kennosta mahdollistaa syvyyssuunnassa pienen kameran
o Puolesta kinariruudusta saadaan irti yhtä hyvä kuva kuin APS-C järkkäreistäkin noin ISO 800 asti
o On mahdollista tehdä todella pieniä, valovoimaisia ja kevyitä objektiiveja
o On mahdollista tehdä myös pieniä, kohtuuvalovoimaisia, kevyitä ja edullisia objektiiveja
o Järjestelmä on todella pieni
o Järjestelmästä voi kasvattaa varsin monipuolisen
o Kokonaisuus on edullinen

Tuli sitten hankittua Panasonic DMC-GF1 runko ja siihen 20 mm f/1.7 objektiivi sekä elektroninen etsin. 24-45 mm f/3.5-5.6 peruszoomi ja 45-200 mm f/4-5.6 telezoomi sekä huikea 7-14 mm f/4 superlaajakulmazoomi odottavat vielä kaupan hyllyllä. Zoomit painavat 300-400 grammaa pala, eli koko tuo kasa painaa vähemmän kuin Canon 5D lisäparistokahvalla ja 24-70 mm f/2.8 L -peruszoomilla!

Kiitokset Pirkkalan Verkkokaupan myyjille pitkämielisyydestä ja asiantuntemuksesta kun sovittelin kaikkia kakkuloita runkoon männäviikolla. Verkkokaupalle pisteet myös siitä että kaikki nuo objektiivit tosiaan olivat hyllyssä ihmeteltävänä.

Kortti sisään ja kuvaamaan

Ensivaikutelma kamerasta on hyvä. Kamera on erinomaisen nopea ja tarkennus toimii valovoimaisella 20 mm pancake-lasilla nopeasti ja varmasti. Tarkennuksessa on pari digitaalijippoa jotka toimivat yllättävän hyvin: Kasvot tunnistuvat ja tarkennuskohteen seuranta toimii ainakin rajatessa hyvin. Kameralle voi osoittaa tarkennuskohteen ja rajausta muutettaessa tarkennuspiste pysyy valitussa kohteessa. Nerokas toiminto.

Valotus menee aika mukavasti kohdalleen, ehkä muotokuvissa puolen pykälää alivalotuksen puolelle eli varman päälle valotellaan. Näyttövärit (ja ilmeisesti jpg-kuvien värit) ovat legendaarista Panasonic-punaista, mutta RAW-kuvissa ei virhettä ole. Vaimokullan punaiset hanskat näyttivät näytöllä siltä kuin hän olisi kastanut kätensä ambulanssimaaliin, mutta RAW-kuvissa väri on luonnollinen. Ensimmäiset kuvat on räpsitty varsin pehmeässä valossa auringon piilotellessa pilvien takana.

Ensivaikutelma kuvanlaadusta on hyvä.

Automatiikka (P-asetus, ei dummy-iA) tuntuu vetävän enemmänkin erinomaisen lyhyiden valotusaikojen suuntaan, olin näkevinäni f/1.7 ja 1/1300 -aukon ja valotusajan ydistelmän. P-ohjelmaa voi kutenkin ohjata helposti kameran rissasta samoin kuin muissakin järkkäreissä, eli valotuksen pysyessä samana voi muuttaa aukko-aika-paria. Tämä värkki jopa muistaa muutoksen, toisin kuin Canon joka raivostuttavalla tavalla unohtaa sen liian pian.

Syväterävyyttä voi hallita, kuten kuvista näkyy. Ei ihan samalla tavalla kuin täyden kinokennon kameroilla, mutta kuitenkin aivan eri tavalla kuin (pienen kennon) pokkareilla.

Kuvat on pikaisesti käsitelty Lightroomilla. Kuvat ovat helppoja käsiteltäviä ja värintoisto on luonnollista. Ei tästä oikein ole kuin hyvää sanottavaa.

Jos kuvat eivät meinaa sopia näytölle, paina selaimessa F11 ja tarpeeton valikkotauhka reunoilla menee piiloon. Takaisin tauhkan saa painamalla F11 uudelleen…

Rane XBoxin pauloissa

Täppän (Batman), huomaa viitta!

Rontti ja Nalle

Allu

Allu

Enkuli torkkuu sammalmättäällä

P.S. Kameraa ei sitten enää saa ripustaa kaulaan kun “seurauksena voi olla henkilövahinko tai onnettomuus.” Kamera tulee ripustaa olkapäälle, kuten manuaalin sivulla 21 tarkkanäköisesti ohjeistetaan.  :O)

 
Jostakin mielijohteesta aloin tuoda vanhoja digikuviani urakalla Lightroomiin. Muistojen selailu on ollut mukavaa ja hakemistorakenteesta hoksasin vanhimpien digikuvieni olevan vuodelta 2000. Kymmenen vuotta on vierähtänyt digikuvien parissa!

Kymmenen vuotta sitten, keväällä 2000, ostin ensimmäisen digikamerani. 70- ja 80-luvulla tein niin mustavalkoisia kuin värillisiäkin kuvia kemiallisessa labrassa käsin. Kuvia itse tehneenä olin kovasti pettynyt viime vuosituhannen lopulla filmipokkarilla kuvaamiini kuviin. Pikalabrat pilasivat kuvat järjestään, kukin omalla tavallaan. Kallioniemeltä sai legendaarisia pastellisävyjä ja Anttilasta arpaonnella mitä milloinkin. Amatöörille ei ollut olemassa kunnon kymppikuvalabraa, tai ainakaan en sellaista löytänyt.

Viime vuosituhannella olin kuvannut digitaalisen kivikauden aikaisella Canonin digipokkarilla Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitoksella työskennellessäni, ilmeisesti se oli Canon RC-360. Canonin nettimuseon mukaan vehkeessä oli 0,266 megapikseliä ja hintaa oli 168 000 jeniä eli suoraan muunntettuna nykykursseilla yli 1200 euroa. Varmaan joku parin tonnin laite kun laskee vähän inflaatiota mukaan. Kamera oli kammottava. Resoluutio oli onneton, kalliit optiset levykkeet tuhoutuivat käytössä ja akku oli aina lopussa. Kehtaan kyllä myöntää vielä jälkikäteenkin ettei laite millään tavalla avannut silmiäni digitaalisen kuvaamisen mahdollisuuksille, pikemminkin päinvastoin. Filmi- ja tasoskannerit olivat tuolloin kova juttu. Vuosi oli varmaan joku 1993.

Vuosi 2000 muutti paljon. Olin jo jonkun aikaa seurannut digikameroiden kehitystä, erityisesti pokkareiden ja myöhemmin “bridge”-kameroiksi nimettyjen pokkarijärkäleiden kehitystä. Digitaaliset järjestelmäkamerat olivat kaukana osapäivää tekevän perheellisen opiskelijan budjetin mahdollisuuksista. Sonyn DSC F-505 oli ensimmäinen digikamerahankintani. Vajaa 2 megapikseliä ja Zeissin brändillä tehty kookas zoomi tuottivat varsin hyvää jälkeä.

Suurennoksia pystyi hyvästä 2 megan originaali-jpg:stä tekemään A4-kokoon asti kunhan ei rajannut kuvaa juuri ollenkaan. Itse kyllä näki materiaalin tunnun katoavan ja muitakin (erityisesti jpg-pakkaukseen liittyviä) artefaktoja, mutta kuvan laatu oli paljon parempi kuin pikalabrassa pilattu värinegafilmi! Kuvan näkeminen heti ruudulla oli hienoa ja opetti paljon valottamisesta ja väritasapainon hallinnasta, ne kun eivät tuon ajan automatiikalla menneet aina ihan itsestään nappiin. Ja lopultakin värikuvia sai tehdä tietokoneella ja tulostaa omalla printterillä. Säilyvyyttä ei Epsoninkaan tulosteilla tuolloin juuri ollut, ilmeisesti huoneilman otsoni tuhosi kuvat varsin nopeasti. Keksin laittaa kuvat piirtoheitinkalvoille tarkoitettuihin mappeihin muovitaskuihin ja 10 vuotta ei ole juurikaan syönyt värejä.

Sonyn muistikortit ja akut olivat kalliita, mutta onnistuin hankkimaan niitä riittävästi vaellusreissuillekin, 2 megan kameralla on kuvattu esimerkiksi Saame-polku-vaelluksen kuvat.

Seuraavat kamerat olivat sitten tämän evoluutiomalleja, Sony DSC-F717 (5 megapikseliä) ja Sony DSC-F828 (8 megapikseliä, CF-kortti ja 28 mm laajakulma). 5 megan versio oli kuvanlaadultaan erinomaisen hyvä, 8-megaisessa tuli jo sitten enemmän kohinaa. 8-megaisessa oli kuitenkin hyvä laajakulma ja objektiivi edelleen Zeissin brändillä tehtyä laatutavaraa. Näillä kahdella tuli kuvattua parisen kymmentä tuhatta ruutua. Hienoja vehkeitä. 8-megainen on edelleen hyllyssä, muut myin kaverille uutta hankkiessani.

Viiden megan Sony oli mukana muun muassa Sarekissa ja 8 megan Sonylla tuli kuvattua muun muassa Kevolla ja Paistuntureilla.

Pienen kennon valtaisa syväterävyys, aukkoasetusten rajallisuus ja moni muukin pokkarille ominainen yksityiskohta saivat minut lopulta hankkimaan kinofilmikoon järkkärin kun Canonin EOS 5D oli pullahtanut markkinoille. 5D:ni viettää kohta nelivuotissynttäreitään ja on edelleen huikean hyvä laite. Jo 13 megan runko tarvitsee kakkulakseen laatulasia, ja Canonin L-sarjaa on tullut ostettua hiljalleen kameralaukullinen. Postimyynnistä kun tilaa niin vaimo tietää aina mitä tulee ostettua, mutta perhesopu on säilynyt UPSin kuskien visiiteistä huolimatta.

Mikä on kymmenessä vuodessa muuttunut? Paljon ja toisaalta ei mitään. Suurin mullistus minulle oli digiaikaan siirtyminen ja Photoshopin opettelu, kameroiden uusimiset eivät ole muuttaneet juuri muuta kuin teknistä kuvanlaatua paremmaksi. Photoshopin vaihtaminen Lightroomiin oli työlästä, mutta ei alkuunkaan niin haastavaa kuin Photarin opettelu alkujaan. Evoluutiota, ei revoluutiota, kuten historian opettajani lukiossa jankkasi (muuta en hänen opetuksistaan enää muistakaan).

Mitä odotan seuraavalta vuosikymmeneltä? Ensiksi entistäkin laadukkaampaa lasia. Kinofilmikoon kennot toistavat rullafilmin ja jopa pienen laakafilmin verran kuvainformaatiota, joten kamerassa ketjun heikoin lenkki on objektiivi. Canonia olen seuraillut tarkimmin ja heiltä onkin tullut useita digikameroille suunniteltuja objektiiveja, joissa on huomioitu digikameran filmikamerasta eroavat piirteet.

Toinen varma veikkaus on video. Joihinkin runkoihin HD-tason video on jo ilmaantunutkin, mutta lähinnä päälleliimattuna ominaisuutena. Lähivuosina saadaan ammattitason balansoidut ääniliittimet, phantom-virta mikrofoneille sekä äänen säädöt, kuvaaminen puoliläpäisevällä peilillä kuten filmikameroissa ja valokuvaaminen videoinnin lomassa. SMTPE-aikakoodi mahdollistaa ammattimaiset tuotannot ja äänen tallentamisen irrottamisen videokuvaamisesta. Kinofilmikoon järkkärit alkavat syödä puoliammattimaisten videokameroiden markkinoita vauhdilla.

Alkaneen vuosikymmenen toivelistalla olisi edullinen 645- tai 6×6-medium formaatin digikamera, mutta sen en usko tulevan koskaan. Syynä on yksinkertaisesti markkinadynamiikka: Ei sellaista edes halua kuin erityisen kovaa laatua vaativa ammattilainen ja jokunen harrastaja, ja laitteistojen tuotantokulut pysyvät korkealla. Sama koskee kinofilmikoon järkkäreiden objektiivejakin: Eivät parhaat kestäviksi ja pestäviksi (sateessa liotettaviksi) suunnitellut ja valmistetut huippulasit koskaan putoa kittizoomien hintaisiksi.

Mitä sitten itse hankin seuraavaksi? Vakaasti uskon oman runkoni toimivan hyvin toistaiseksi ja seuraava tulee aikanaan samalta pajalta. Canonin leiriin asettuneena kiinnostaa juuri esitelty 70-200 f/2.8L IS USM II -kakkula, ennustan että testitulokset osoittavat japanilaisten parantaneen huippulasia entisestään. Se kelpaa aivan varmasti myös siihen videokäyttöön alkavana vuosikymmenenä… Myös erikoislaajakulmazoomi kiinnostaa ja Canonilla on aika hyvä sellainen tarjolla… Ja Epsonin 2100 -tulostin alkaa olla aina tukossa, joten uusi pitäisi joskus saada ja… Evoluutio siis jatkuu Lempäälän perämetsissä.

Hyvää alkanutta vuotta!

Ja “Buenos Dias” eli hyviä kuvia, kuten filmiaikaan faijani tapasi sanoa. :O)

 
Jouluna pitää olla piparkakkutalo. Lapsilla tuli “yllättäen” erimielisyyttä siitä, että millainen talon pitäisi olla. Vaimokulta ratkaisi ongelman lupaamalla lapsille, että jokainen saa tehdä oman piparkakkutalon. Ihan ilman katseita ei kuulemma pääse ulos Euromarketista kun ostaa kuusi kiloa piparkakkutaikinaa.

Innokkaita rakentajia oli loppujen lopuksi neljä viidestä, Allu 1v keskittyi lähinnä kähveltämään talojen osia ja koristeita. Piparinmuruja ja ranskanpastilleja imuroidaan Allun piiloista vielä varmaan tammikuullakin.

Jami teki mummolan.

Jimi teki muumitalon. Kuusiosaisen katon kokoaminen vaati tekniikan ylioppilaan, pätkän talouspaperirullaa ja pitkän pinnan, se oli ehkä projektin haastavin rakenne.

Onsku teki ihan vaan piparkakkutalon.

Ranen piti saada linna, ja iskällä lähti suunnittelutyö vähän lapasesta kun linnan piti kuulemma olla iso. Tulostin löytämäni ohjeet A4:n sijaan A3:lle ja linna hieman kasvoi… Parista kilosta taikinaa saa tosiaan jonkun verran mutusteltavaa… :O)

Pari päivää näitä rakenneltiin.

Isovanhemmat saavat talot, joten meille jää tuhottavaksi vain kaksi.

Studion rakennukseen ei hirviästi ollut aikaa ja mahdollisuutta kun Allu jatkoi herkkupalojen kähveltämistä… Kuvasta näkee että valona oli yksi läpiammuttava sontsa aika lähellä. Ei mitään erityisen hienoa tällä kerralla, mutta ihan kivat kuvat tuli olosuhteisiin nähden.

Hyvää joulun odotusta!

 
Päätimme ottaa joulukorttikuvan itse, ja kuin taikaiskusta maahan satoi jouluinen lumivaippa. Perjantain valoisa aika luisui kuitenkin käsistä ja kuvaushetki siirtyi lauantaille, jolloin lumi alkoi jo sulaa pois. Lisäksi ilma oli hämärän sumuinen, joten kuvauspaikkaa sai hetken etsiä pihapiiristä.

Studio pihalla

Paikaksi valitsin paskavatkaamon rinteen, jossa oli kohtuudella puhdasta ja koskematonta lunta. Etupihahan oli jo täynnä vihreitä raitoja kun tenavat olivat pyöritelleet ennätyssuuria lumipallojaan, ja puista lumi oli jo putoillut hävittäen sydäntalvisen metsän illuusion. Valoa oli sen verran vähän, että päätin käyttää suosiolla salamavaloa. Kaksi Canonin pikkusalamaa siis jalustoille ja eteen valkoiset sontsat. Arvelin kuvaustilanteen muodostuvan varsin kiireiseksi, joten laitoin tehot aika pienelle: Pienempi salama 1/4 -teholle ja isompi saman valotehon luomiseksi vielä kolmannesaukkoa pienemmälle. Pienellä teholla salaman voi posauttaa nopeammin uudelleen, eikä täyteen latautumista tarvitse odottaa useita sekunteja.

Kamat hangessa

Päätin käyttää myös vallitsevaa valoa hieman valaisemaan taustaa, mutta toisaalta ajattelin irrottaa kohteen taustasta paitsi aukolla myös valolla, joten vallitsevan valon alivalotin aukkopykälän verran. valotusajaksi valitsin 1/100 ja aukoksi 5.6. Valotuksen mittasin räpsimällä, chimppaamalla ja säätämällä herkkyyttä ja ISO-luvuksi tuli 320, mikä on ihan ok kun kuva on tarkoitus tulostaa A5-korttiin. Hyvä ominaisuus tuo kameran histogrammi, muutamalla räpsyllä sai valotuksen kuntoon. Jami seisoi mallina, jotta sain ihon valotuksen kohdalleen lumesta ja mustista vaatteista huolimatta.

Valmistautumista

Ei muuta kuin kohde hollille eli hallittu kaaos alulle. Pulkka hankeen ja Allu pulkkaan, hän kyllä istuisi siinä minuutin pari. Koiria pelkäävä Jami takakulmaan polvilleen, Jimi ja Rane paikoilleen, Onsku katsomaan koiria ja koirat suunnilleen paikoilleen. Ja kuvaamaan.

Jälkeenpäin tarkistin kuvien metadatasta kauanko varsinaiseen kuvaamiseen meni. 19 sekuntia ja kymmenen kuvaa, joista sitten sai valita kahden kuvan väliltä sen paremman. Huh.

Aika hyvä rutiini on, vaikka suht vähän on tullut viime aikoina kuvattua. Kuvassa on kuitenkin kaikki naamat näkyvillä ja valot ihan jees, ja itse asiassa ihan kiva tunnelma.

Valmis kortti

Hyvää joulun odotusta!

Työni puolesta osuin Ylisen Kuntoutuskeskukselle Ylis’ Festareille. Ylis’ Festarit on kehitysvammaisille vuosittain järjestettävä rock-festivaali, jossa on yllättävän nimekkäitä ja hyviä esiintyjiä. Itse olin paikalla kehitysvammaisten ohjaajan ominaisuudessa eli ihan normaalissa duunissani.

Työtehtävien ohella pääsin kuitenkin hieman kuvaamaan esiintyjiä. Festarina Ylis’ Festarit on varsin pienimuotoinen verrattuna mihinkään koko kansan rock-festariin. Koska tahansa pääsee kävelemään hyvälle kuvausetäisyydelle, sillä lavan eteen kertyvä massa on varsin vaatimaton. Ihan esiintyjien alle en edes kuvakulmasyistä halunnut, siitä toki saa omansa laisia kuvia.

Alla festaripäivän rock-kuvasatoa. Kaikki hoitokotimme retken kuvat ovat Satu-Kodin sivuilla.

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Sturm und Drang Ylis' Festareilla 2009

Laura Voutilainen Ylis' Festareilla 2009

Mamba Ylis' Festareilla 2009

Mamba Ylis' Festareilla 2009

Mamba Ylis' Festareilla 2009

Mamba Ylis' Festareilla 2009

Paul Simonin sanoin:

Kodachrome
They give us those nice bright colors
They give us the greens of summers
Makes you think all the world’s a sunny day, Oh yeah
I got a Nikon camera
I love to take a photograph
So mama don’t take my Kodachrome away

Tämä nyt ei varmaan tule kellekään enää uutisena, mutta minäpä olen asunut kiven alla tämän kesän. Ajat muuttuvat ja Kodak ottaa Kodachromemme pois. Nähtäväksi jää nouseeko legendaarinen Kodachrome kuolleista kuten Polaroidille näyttäisi käyvän.

Kodachrome 64 -diafilmi oli ehdoton suosikkini nuorempana. Kodachromen lämmin, värikylläinen ja hieman jyrkkä värimaailma elää edelleen kuvissani, pliisuista digikuvista tulee usein tehtyä värikylläisempiä ja jyrkempiä.

Aina ei Kodacromeen ollut varaa, ja silloin kuvasin edullisemmalle Fujin 50 tai 100 ASAn diafilmille. Hitaassa Fujissa erityisesti vihreät, mutta myös keltaiset, toistuivat voimakkaina.

Kodachromella on oma erityinen kehitysprosessinsa, ja jo 80-luvulla viimeinenkin Kodachrome-labra lopetti Suomessa. Filmit toimitettiin Saksaan kehitettäviksi rullan mukana tulevalla keltaisella kehityspussilla. Kuvia sai odottaa takaisin toista viikkoa.

Niille, jotka vielä muistavat Super-8-kaitafilmin on kodachrome myös tuttu materiaali, sillä Super-8 oli Kodachromea. Kaitafilmit kävivät nekin Saksassa asti kehitettävänä.

Kodachrome liittyy alati kasvavaan filmiajan tuotteiden joukkoon valokuvatuotetaivaan 5600 Kelvinin päivänvalossa kylpevän pilven reunalla. Siellähän ovat jo Agfan filmit, kemikaalit ja mustavalkopaperit, Ilfordin mustavalkopaperit, Polaroid-materiaalit kameroineen ja perineen, Kodakin filmikamerat, eikä muutos vielä tähän lopu. Toistaiseksi filmillä on vielä markkinoita kehitysmaissa, mutta digikuva valtaa markkinoita jo kehittyvilläkin markkinoilla kuten esimerkiksi Intiassa.

Kodachromella on kuvattu monta ikonista kuvaa. Esimerkiksi National Geographic -lehden kannessakin ollut Steve McCurryn kuvaama afgaanityttö ikuistettiin Kodachromelle. Kun McCurry palasi etsimään tyttöä 17 vuotta myöhemmin, filminä oli jo Kodakin Ektachrome (E100VS).

Ajattelin laittaa loppuun pari Kodachromea, mutta olenkin hukannut miltei kaikki tuhannet 80-luvun diani jonnekin! Pitääpä etsiä…