Tähän on tultu: Päivitin ohjelmistot kamerarunkoon ja kahteen objektiiviin. (!)

Panasonic GF1 päivitys

Sinällään hienoa että päivitykset voi tehdä itse, ja että prosessi meni onnistuneesti kaikkien kolmen värkin kanssa, mutta ajan henki on muuttunut. Takana ovat ajat kun objektiivit olivat ainoastaan optisia, ja rungollakin sai kuvata kun paristot loppuivat. Paristokäyttöistä kun oli vain valotusmittari…

Hyvänä puolena mainittakoon, että kamera-objektiivi-optiikka-rauta-ohjelmisto-kokonaisuus osaa asioita joista 80-luvulla ei edes haaveiltu: esimerkiksi kakkulan kromaattiset aberraatiot pidetään kurissa kameran ohjelmistolla! RAW-kuva ei kyllä ole sitten enää ihan raakadataa, mutta kokonaisuus eli työskentelyputkesta ulos pullahtava valokuva on parempi kuin ilman moista ohjelmistotekniikan ihmettä.

 
Jostakin mielijohteesta aloin tuoda vanhoja digikuviani urakalla Lightroomiin. Muistojen selailu on ollut mukavaa ja hakemistorakenteesta hoksasin vanhimpien digikuvieni olevan vuodelta 2000. Kymmenen vuotta on vierähtänyt digikuvien parissa!

Kymmenen vuotta sitten, keväällä 2000, ostin ensimmäisen digikamerani. 70- ja 80-luvulla tein niin mustavalkoisia kuin värillisiäkin kuvia kemiallisessa labrassa käsin. Kuvia itse tehneenä olin kovasti pettynyt viime vuosituhannen lopulla filmipokkarilla kuvaamiini kuviin. Pikalabrat pilasivat kuvat järjestään, kukin omalla tavallaan. Kallioniemeltä sai legendaarisia pastellisävyjä ja Anttilasta arpaonnella mitä milloinkin. Amatöörille ei ollut olemassa kunnon kymppikuvalabraa, tai ainakaan en sellaista löytänyt.

Viime vuosituhannella olin kuvannut digitaalisen kivikauden aikaisella Canonin digipokkarilla Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitoksella työskennellessäni, ilmeisesti se oli Canon RC-360. Canonin nettimuseon mukaan vehkeessä oli 0,266 megapikseliä ja hintaa oli 168 000 jeniä eli suoraan muunntettuna nykykursseilla yli 1200 euroa. Varmaan joku parin tonnin laite kun laskee vähän inflaatiota mukaan. Kamera oli kammottava. Resoluutio oli onneton, kalliit optiset levykkeet tuhoutuivat käytössä ja akku oli aina lopussa. Kehtaan kyllä myöntää vielä jälkikäteenkin ettei laite millään tavalla avannut silmiäni digitaalisen kuvaamisen mahdollisuuksille, pikemminkin päinvastoin. Filmi- ja tasoskannerit olivat tuolloin kova juttu. Vuosi oli varmaan joku 1993.

Vuosi 2000 muutti paljon. Olin jo jonkun aikaa seurannut digikameroiden kehitystä, erityisesti pokkareiden ja myöhemmin “bridge”-kameroiksi nimettyjen pokkarijärkäleiden kehitystä. Digitaaliset järjestelmäkamerat olivat kaukana osapäivää tekevän perheellisen opiskelijan budjetin mahdollisuuksista. Sonyn DSC F-505 oli ensimmäinen digikamerahankintani. Vajaa 2 megapikseliä ja Zeissin brändillä tehty kookas zoomi tuottivat varsin hyvää jälkeä.

Suurennoksia pystyi hyvästä 2 megan originaali-jpg:stä tekemään A4-kokoon asti kunhan ei rajannut kuvaa juuri ollenkaan. Itse kyllä näki materiaalin tunnun katoavan ja muitakin (erityisesti jpg-pakkaukseen liittyviä) artefaktoja, mutta kuvan laatu oli paljon parempi kuin pikalabrassa pilattu värinegafilmi! Kuvan näkeminen heti ruudulla oli hienoa ja opetti paljon valottamisesta ja väritasapainon hallinnasta, ne kun eivät tuon ajan automatiikalla menneet aina ihan itsestään nappiin. Ja lopultakin värikuvia sai tehdä tietokoneella ja tulostaa omalla printterillä. Säilyvyyttä ei Epsoninkaan tulosteilla tuolloin juuri ollut, ilmeisesti huoneilman otsoni tuhosi kuvat varsin nopeasti. Keksin laittaa kuvat piirtoheitinkalvoille tarkoitettuihin mappeihin muovitaskuihin ja 10 vuotta ei ole juurikaan syönyt värejä.

Sonyn muistikortit ja akut olivat kalliita, mutta onnistuin hankkimaan niitä riittävästi vaellusreissuillekin, 2 megan kameralla on kuvattu esimerkiksi Saame-polku-vaelluksen kuvat.

Seuraavat kamerat olivat sitten tämän evoluutiomalleja, Sony DSC-F717 (5 megapikseliä) ja Sony DSC-F828 (8 megapikseliä, CF-kortti ja 28 mm laajakulma). 5 megan versio oli kuvanlaadultaan erinomaisen hyvä, 8-megaisessa tuli jo sitten enemmän kohinaa. 8-megaisessa oli kuitenkin hyvä laajakulma ja objektiivi edelleen Zeissin brändillä tehtyä laatutavaraa. Näillä kahdella tuli kuvattua parisen kymmentä tuhatta ruutua. Hienoja vehkeitä. 8-megainen on edelleen hyllyssä, muut myin kaverille uutta hankkiessani.

Viiden megan Sony oli mukana muun muassa Sarekissa ja 8 megan Sonylla tuli kuvattua muun muassa Kevolla ja Paistuntureilla.

Pienen kennon valtaisa syväterävyys, aukkoasetusten rajallisuus ja moni muukin pokkarille ominainen yksityiskohta saivat minut lopulta hankkimaan kinofilmikoon järkkärin kun Canonin EOS 5D oli pullahtanut markkinoille. 5D:ni viettää kohta nelivuotissynttäreitään ja on edelleen huikean hyvä laite. Jo 13 megan runko tarvitsee kakkulakseen laatulasia, ja Canonin L-sarjaa on tullut ostettua hiljalleen kameralaukullinen. Postimyynnistä kun tilaa niin vaimo tietää aina mitä tulee ostettua, mutta perhesopu on säilynyt UPSin kuskien visiiteistä huolimatta.

Mikä on kymmenessä vuodessa muuttunut? Paljon ja toisaalta ei mitään. Suurin mullistus minulle oli digiaikaan siirtyminen ja Photoshopin opettelu, kameroiden uusimiset eivät ole muuttaneet juuri muuta kuin teknistä kuvanlaatua paremmaksi. Photoshopin vaihtaminen Lightroomiin oli työlästä, mutta ei alkuunkaan niin haastavaa kuin Photarin opettelu alkujaan. Evoluutiota, ei revoluutiota, kuten historian opettajani lukiossa jankkasi (muuta en hänen opetuksistaan enää muistakaan).

Mitä odotan seuraavalta vuosikymmeneltä? Ensiksi entistäkin laadukkaampaa lasia. Kinofilmikoon kennot toistavat rullafilmin ja jopa pienen laakafilmin verran kuvainformaatiota, joten kamerassa ketjun heikoin lenkki on objektiivi. Canonia olen seuraillut tarkimmin ja heiltä onkin tullut useita digikameroille suunniteltuja objektiiveja, joissa on huomioitu digikameran filmikamerasta eroavat piirteet.

Toinen varma veikkaus on video. Joihinkin runkoihin HD-tason video on jo ilmaantunutkin, mutta lähinnä päälleliimattuna ominaisuutena. Lähivuosina saadaan ammattitason balansoidut ääniliittimet, phantom-virta mikrofoneille sekä äänen säädöt, kuvaaminen puoliläpäisevällä peilillä kuten filmikameroissa ja valokuvaaminen videoinnin lomassa. SMTPE-aikakoodi mahdollistaa ammattimaiset tuotannot ja äänen tallentamisen irrottamisen videokuvaamisesta. Kinofilmikoon järkkärit alkavat syödä puoliammattimaisten videokameroiden markkinoita vauhdilla.

Alkaneen vuosikymmenen toivelistalla olisi edullinen 645- tai 6×6-medium formaatin digikamera, mutta sen en usko tulevan koskaan. Syynä on yksinkertaisesti markkinadynamiikka: Ei sellaista edes halua kuin erityisen kovaa laatua vaativa ammattilainen ja jokunen harrastaja, ja laitteistojen tuotantokulut pysyvät korkealla. Sama koskee kinofilmikoon järkkäreiden objektiivejakin: Eivät parhaat kestäviksi ja pestäviksi (sateessa liotettaviksi) suunnitellut ja valmistetut huippulasit koskaan putoa kittizoomien hintaisiksi.

Mitä sitten itse hankin seuraavaksi? Vakaasti uskon oman runkoni toimivan hyvin toistaiseksi ja seuraava tulee aikanaan samalta pajalta. Canonin leiriin asettuneena kiinnostaa juuri esitelty 70-200 f/2.8L IS USM II -kakkula, ennustan että testitulokset osoittavat japanilaisten parantaneen huippulasia entisestään. Se kelpaa aivan varmasti myös siihen videokäyttöön alkavana vuosikymmenenä… Myös erikoislaajakulmazoomi kiinnostaa ja Canonilla on aika hyvä sellainen tarjolla… Ja Epsonin 2100 -tulostin alkaa olla aina tukossa, joten uusi pitäisi joskus saada ja… Evoluutio siis jatkuu Lempäälän perämetsissä.

Hyvää alkanutta vuotta!

Ja “Buenos Dias” eli hyviä kuvia, kuten filmiaikaan faijani tapasi sanoa. :O)

 
Hakukoneen missio on tuottaa onnistuneita hakuja.

Webmasterin missio on saada sivunsa kiinnostuneiden silmien eteen.

Miten saadaan päät kohtaamaan?

Hakukoneoptimoinnilla.

Mainostaminen hakukoneessa maksaa. Jokainen on varmaan huomannut Googlen sivistyneet mainoslinkit hakujen yläpuolella ja oikean reunan marginaalissa, ja jokainen on varmaan valinnut oikean hakutuloksen mainoksen sijaan. Google tuottaa hyviä hakutuloksia, ja sijoittuminen hakutulosten kärkeen, vähintäänkin ensimmäisten kymmenen joukkoon, kannattaa. Se kannattaa jopa paremmin kuin mainostaminen, sillä Googlen hakutuloksiin luotetaan.

Relevanttien hakutulosten kärkeen pääsee hakukoneoptimoinnilla. Hakukoneoptimointi tarkoittaa toimenpiteitä, joilla hakukoneelle kerrotaan optimoitavan sivun sisällöstä siten, että hakukone helposti ymmärtää mistä sivulla on kyse. Sivuston oikein tulkinnut hakukone sijoittaa sivun ansaitulle paikalle hakutulosten kärkikaartissa. Tässä tarkoitan nimenomaan relevanttien hakujen kärkeen sijoittumista, en sitä että joku sininen potenssinappi -sivusto saadaan kaikkien hakujen kärkeen.

Irrelevanttien sijoittujien kanssa painiminen on hakukoneille jatkuva ongelma. Mainostajat ja spämmääjät näkevät paljon vaivaa saadakseen sivunsa mahdollisimman monipuolisesti hakujen kärkeen. Tämä ei kuitenkaan palvele hakukoneiden käyttäjiä, joten hakukoneiden tapaa järjestää sivuja hakutuloksissa kehitetään jatkuvasti. Oman ymmärrykseni mukaan tämä ei kuitenkaan ole ongelma relevanttien hakutulosten kärkisijoja tavoittelevalle, vaan sivustosi saa myös pitkäjänteisesti lisää ansaittua näkyvyyttä kun teet hakukoneoptimoinnin oikein. Loppujen lopuksihan hakukoneoptimoinnissa on kyse vain sivuston paremmasta esittelystä hakukoneelle ja hakukoneen intressi on nimenomaan laittaa hieno sivusi relevanttien hakujen kärkeen kaikkien potenssinappispmämmien edelle!

Case www.ristila.com

Joskus vuosi sitten päätin tehdä sivustolleni hakukoneoptimoinnin. Kyse oli lähinnä akateemisesta sormiharjoituksesta, joten en odottanut ihmeitä. Ihme kuitenkin tapahtui.

Valitsin optimoitavaksi hakutermiksi erityisesti sanan “valokuvaus”. En enää edes muista minne sillä hakusanalla ennen optimointia sijoituin, en ainakaan ensimmäisen 50 joukkoon. Taisin olla jossakin yli 100:ssa.

Perusteet hakukoneoptimoinnille löytyy täältä. Jos linkki ei pelaa, hae Googlella “verkkoherran opas”. Tein www.ristila.com -sivustolleni perusjutut: sivujen syntaksi olikin jo kunnossa (validointi menee läpi ilman virheitä) ja sivusto on toteutettu yksinkertaisella HTML:llä (Flashia lähinnä valokuvagallerioissa ja kehyksiä sivuilla ei ole laisinkaan). Seuraavaksi laitoin valitut termit metadatan kärkeen ja samoja sanoja titleen sekä tekstiin. Joitakin osin teksti tarvitsi pientä muokkausta, jotta sain valitsemani sanat sinne perusmuodossa (oletan Googlen olevan hieman kädetön Suomen kielen sijamuotojen kanssa). Valitsin etusivun lisäksi muutaman eri osioiden pääsivun optimoitavaksi ja olen koettanut kirjoittaa kunnon metadatat kaikkiin uusiin sivuihin.

Sitten odotettiin. Jos ihan rehellisiä ollaan niin alkoi jo usko hiipua ennen kuin ihme tapahtui. Ihmeen toteutumiseen meni puolisen vuotta ja nyt ristila.com on keikkunut jo puoli vuotta kymmenen kärkikaartissa hakusanalla “valokuvaus”. Aika hyvin kun tässä maassa on pari ammattivalokuvaajaakin tällaisen amatöörinrepuusin lisäksi. Sivuston statistiikoista näkyy lisäksi, että toinen valitsemani hakutermi “vaeltaminen” tuottaa runsaasti tulijoita hakukoneista. Hakutermillä “vaeltaminen” olen aivan kärkisijoilla Googlessa tämän kirjoitushetkellä.

Kun tärkeimpien sivujen optimointi on tehty, metadataa kannattaa miettiä sivukohtaisesti. Kun kukin sivu esittäytyy hakukoneelle mahdollisimman yhdenmukaisesti, sivut saavat hyvät sijoitukset. Esimerkiksi haut “birgitan polku”, “seitseminen” ja “muotka” tuottavat Googlessa kannaltani mukavia hakutuloksia. :O)

Sivuston statistiikkoja kannattaa seurata, ja lukea käytettyjen hakusanojen listaa kuin piru Raamattua. Millä ihmeellä ihmiset tulevat sivuille, ja mitä sanoja sieltä puolestaan puuttuu? Haku “moottoripyörällä poron läpi” on koomisin havaitsemani sivuilleni johdattava haku. Toisaalta olen huomannut, että joillakin mielestäni oleellisilla termeillä sivuilleni ei ole löydetty ja olen sitten lisännyt niitä termejä vastaavien sivujeni metadataan saadakseni sivuilleni paremmin näkyvyyttä hakukoneissa.

Optimointia voi tehdä loputtomiin, joten kannattaa asettaa jokin tavoite ja pyrkiä siihen. Oma tavoitteeni on pysyä valitsemillani termeillä kymmenen parhaan joukossa Googlessa. Tätä voi seurata paitsi sivuston statistiikasta näkyvillä kävijämäärillä ja käytetyillä hakutermeillä, luonnollisesti myös tekemällä satunnaisesti Google-hakuja.

Case www.satu-koti.fi

Henkilökohtaisen sivustoni kanssa onnistuminen johdatti ajattelemaan Satu-Kodin sivujen optimointia. Projekti eteni kuitenkin hiljalleen, sillä minulle ei ollut mitenkään selvää millä hakutermeillä vaimoni yritys haluaisi edes näkyä. Kun sitten vaihdoin alaa ja työmaata, tuli Satu-Kodin hakukoneoptimointi ajankohtaiseksi.

Hakukoneoptimointi tehtiin samalla tavalla kuin olen yllä kuvannut www.ristila.com -sivustolle.

Valittu termi, jonka sijoittumista Googlessa olen rauhakseltaan seurannut, on “kehitysvammaisten hoitokoti”. Maaliskuun 2009 lopun sijalta 59 on nyt heinäkuun 2009 loppuun mennessä noustu sijalle 11. Tämä on huikea muutos sijoituksessa, vai selaatko muka useinkin hakutuloksiasi viidennen sivun loppuun? :O)

Lopputulos

Hakukoneoptimointi kannattaa. Jos metadata ja muut oudot termit hirvittivät, kannattaa ottaa selvää näistä web-teknologian peruasioista.

Suomi on pieni kielialue, ja jokaisella –niin yksityisillä, yhteisöillä kuin yrityksilläkin– on mahdollisuus saada sivustonsa relevanttien hakujen kärkisijoille varsin pienellä vaivalla: asianmukaisella hakukoneoptimoinnilla.

Hakukoneoptimointia voi toki ostaakin, parhaat tekijät löytänee hakutermillä “hakukoneoptimointi”. Hakutulosten kärkisijoille yltävät kun ovat osanneet optimoida ainakin omat sivunsa. :O)

 
Olen odottanut jo jonkin aikaa että karttanäytöllisistä GPS-laitteista kehittyisi jotakin käyttökelpoista. Eräs tuttavani hommasi Magellanin kartta-GPS:n joskus vuonna 2006 ja se oli mielestäni käyttökelvoton. Kehitystä on tapahtunut vuosittain ja vuoden 2009 keväällä Retki-lehden testissä näin sen mitä olin odottanut: Garmin Oregon ja Suomi Pro kartat. Hinta oli järkyttävä, mutta ajatus jäi itämään. Kesän tullen hommasin Garmin Oregon 400t -laitteen Globetrotterilta kun Suomesta en moista hyllystä löytänyt. Suomi Pro -karttoja etsiessäni löysin Tampereelta Suomen Pelastuskeskuksen, jossa Suomi Pro -kartta oli nähtävillä. Vakuutuin heti ja tilasin koko Suomen kartan Micro SD -kortilla.

Pelastuskeskuksessa oli esillä kaikenlaista mielenkiintoista, ja Abiskon reissulta itämään jäänyt idea satelliittipuhelimen hankinnasta tuli sekin toteutettua.

Lähdin sitten näreeseen uuden GPS:n, uusien karttojen ja uuden puhelimen kanssa.

Viskipullo on kuvassa lähinnä mittakaavana… :O)

Garmin Oregon 400t käyttökokemuksia

Garmin Oregon 400t on Oregon-tuoteperheen kalliimpi versio. 300 on sama peli ilman euroopan maastokarttaa. Suomen maastosta tuo mukana tuleva kartta ei paljoa kerro, mutta joistakin muista maista karttamateriaali on varsin tarkkaakin. Suomesta on jonkinlainen tiekartta mukana. Oregon 400 on kuitenkin maastonavigaattori, eikä se osaa reitittää tietä pitkin. Tie- ja osoitehaku toimii vain lähialueella (olikohan tuo 100 km sijainnista). Maastokäyttöön tämän toki ostinkin, mutta olisihan kunnon autonavigaattori ollut mukava lisä (jos vaikka saisi valita auto / maastonavigoinnin jostakin menusta).

Oregon on erittäin herkkä, ja se toimii jopa omakotitalomme sisällä. Mikään aiempi navigaattorini ei ole ollut näin herkkä. Oregon saa erittäin nopeasti fiksin satelliitteihin, eikä sitä tarvitse jättää kannonnokkaan heräämään aamuisin kuten esimerkiksi eTrex. GPS:n herättelystä on kyllä tullut jo sellainen rutiini, että siitä on vaikea luopua… :O)

Näyttö ei näy mitenkään erityisen hyvin auringonpaisteessa. Näyttö on samanlainen transreflektiivinen kuin ensimmäisessä Sonyn digikamerassanikin (olikohan se CyberShot DSC-F505). Transreflektiivinen näyttö toiimii hämärässä taustavalonsa turvin ja auringonpaisteessa ilman taustavaloa. Auringonvalo heijastuu takaisin näytön taustasta ja näyttö on luettavissa kirkkaassa valossa ilman taustavaloa. Näytön väriskaala ja kontrasti kuitenkin muuttuu päivänvalossa ja sen käyttäminen ei ole ihan mutkatonta. Itselleni näyttö ei ole ollut ongelma, mutta moni on haukkunut sitä Internetissä ja pitänyt näyttöä jopa käyttökelvottomana.

Näyttö on kosketusnäyttö. Pinta on varsin herkkä naarmuille, ja ensimmäisen kunnon naarmun sain näyttöön jo ennen ensimmäistä vaellusreissua. Kosketusnäyttö on perinteinen ja toimii mielestäni hyvin.

Laitteessa on aika hurjasti muistia ja veikkaisin ettei jälki- ja reittipistemuisti ihan heti täyty.

Akkuja menee vajaa yhdet päivässä kun ei käytä taustavaloa. Kuuden päivän reissulla meni neljät akut. Tämä on mielestäni varsin kohtuullista, mutta enemmän kuin vanhalla mustavalkoisella eTrexillä, jolla akut kestivät kaksi vaelluspäivää. Akkumittari kertoo akun tilan oikein (kun muistaa valita paristo- tai akkutyypin oikein).

Suosittelen!

Suomi Pro kartta

Suomi Pro -kartta perustuu 1:5000 ja 1:10000 -maastokarttoihin ja se on erittäin tarkka. Tarkkuuden lisäksi kartassa on hienoa sen esitystapa näytöllä, kartta näyttää todella hyvältä ja sitä on ilo käyttää. Itse asiassa karttoja on kiva selailla ihan huvikseen, ne ovat niin hyvälaatuisia.

Karttojen zoomaus toimii erinomaisesti. Eniten olen käyttänyt noin 1:2000 (noin sentin mittajana on 200m) ja 1:100000 (noin sentin mittajana on 1.2 km) -näyttötiloja. Edellistä käytän kulkiessa ja jälkimmäistä reittiä suunnitellessa. Kartta näyttää koko lailla vastaavalta hyvälaatuiselta paperikartalta. Ulkoasu muistuttaa erinomaisia Maanmittauslaitoksen karttoja, ei vaikeammin luettavia Genimapin karttoja.

Kartalta on erittäin helppo klikata haluamansa kohdepiste ja sitten kulkea pisteeseen. Pistettä ei tarvitse tallentaa, joten laitteen muistia ei tarvitse täyttää kulkemansa reitin välipisteillä.

DVD-versio kuulemma lukitaan yhteen laitteeseen, itse hankkimani kopiosuojattu muistikortti toimii siinä laitteessa johon sen kulloinkin laittaa.

Suosittelen! Suomi Pro -kartta on kallis mutta erinomainen kartta vaelluskäyttöön. Jos kartta kiinnostaa, käy katsomassa vaikka Suomen Pelastuskeskuksessa. Kartta on uskomattoman hyvä!

Iridium 9555 satelliittipuhelin

Satelliittipuhelinverkkoja on useita, ja Suomen Lapissa vaeltava voi valita lähinnä Thurayan, Globalstarin ja Iridiumin kesken. Thuraya kuuluu Suomen Lapissa huonosti, Iridium kaikkialla. Itse valitsin toimivuuden vuoksi juuri Iridiumin.

Iridium 9555 satelliittipuhelin on 90-luvun puolivälin NMT:tä muistuttava kalikka. Puhelin on roiskesuojattu ja tuntuu luotettavammalta työkalulta kuin muovinen rimpulan oloinen Thuraya-satelliittipuhelin. Antennista osa töröttää ulkona ja puhelua varten sitä pitää vetää ulos noin 15 senttiä lisää. Puhelin ei ole erityisen painava ja sen lisääminen retkivarusteisiin ei murra vaeltajan selkää.

Akulle luvataan 30 tunnin valmiusaika tai neljän tunnin puheaika. Käytännössä akku tyhjeni Suomen Lapissa kesällä reilun 10 tunnin valmiusajalla ja puolentoista tunnin puhumisella. Kun puhelinta pitää päällä tunnin aamuin illoin ja puhuu vartin päivässä, vara-akun kanssa pärjää komeasti viikon. Erilaisia aurinkokennoja ja muita lataushärveleitä on saatavilla, mutta ne taitavat olla tarpeen vasta viikkojen tai kuukausien retkillä.

Iridium 9555 saa verkkoyhteyden puolessa minuutissa, ja yleensä verkkoyhteys pysyy hyvin. Kerran katselin näytöltä toistuvia verkkoonliittymisyrityksiä. Puheluiden soittaminen onnistui hyvin, kertaakaan en joutunut tilanteeseen jossa puhelu ei olisi satelliittiverkosta johtuen yhdistynyt. Kokemusta puheluiden vastaanottamisesta minulla on vähän, joten sitä en voi vielä kommentoida.

Tekstiviestit tulevat perille puhelimeen hitaasti, mutta lähtevät nopeasti. Ensisijaisesti käytin kuitenkin laitetta puhelimena ja sellaisena se pelasi hyvin.

Puheluiden hinta on aika korkea, kuten myös itse päätelaitteen.

Ylä-Lapin pikku männyt ja koivut eivät haitanneet erityisesti kuuluvuutta, mutta joskus pään kääntäminen (antennin näkyvyyden parantaminen johonkin suuntaan) auttoi. Käppäilemällä ristiin rastiin puhuessaan löytää kyllä hyvän paikan. Puheäänen laatua kuuntelemalla löytää hyvän paikan, vähän samaan tyyliin kuin NMT-puhelimilla aikanaan.

Lapissa GSM toimii vaihtelevasti. Olin jo tottunut pitämään taukoja tien puolen tunturinrinteessä ja soittelemaan silloin kun kenttää on. Iridiumilla puhelimenkäyttötapa muuttui, nyt voi soittaa mistä haluaa ja puhelinta tulikin käytettyä aamulla ja illalla leirissä. Vaeltajan kannalta tämä on tietenkin mukavaa kun voi itse päättää milloin haluaa puhelinta käyttää ja se toimii aina tarvittaessa ja joka paikassa.

Jos laitteen hinta ja käyttöhinta eivät muodostu esteeksi, Iridium on erinomainen turvaväline ja yhteydenpitoväline vaeltajalle. Suosittelen!

The Famous Grouse

The Famous Grouse on Skotlannin myydyin viski. “Pakko sen on olla hyvää kun ne itte juo sitä”, kuten Alkon myyjä totesi. Ja onhan se hyvää, ja sitä saa vaeltajaystävällisessä muovipuollossa.

Suosittelen! :O)

 
Radio-ohjattavien autojen polttomoottori on eräänlainen 2-tahtibensiinimoottorin ja dieselmoottorin risteytys. Moottori on 2-tahtinen, mutta siinä ei ole kipinäsytytystä ja sytytystulppaa vaan hehkutulppa. Hehkutulppaa hehkutetaan ulkoisella akulla tai paristolla ja moottori nykäistään käyntiin. Käydessään tulppa hehkuu itsekseen ja aiheuttaa polttoaineen palamisen yhdessä moottorin puristuksen kanssa. Polttoaine on energiasisällöltään varsin hurjaa metanolin, nitrometaanin ja voiteluöljyjen sekoitusta. Moottorikonstruktio on varsin yksinkertainen.

 Olin jotenkin ajatellut että hehkutulppa olisi yksinkertainen on/off -tyylinen osa moottoria. Tulppa toimisi kunnes se hajoaisi ja sitten pitäisi laittaa uusi. Tämä oli oma kokemus 80-luvun alusta. Törmäsin hiljan jollakin RC-keskustelufoorumilla mainintaan hehkutulpan vaihtamisesta heti sisäänajon jälkeen kun tulppa menee vähän tärviölle erittäin rikkaalla seoksella ajelusta. En keksinyt tuolle mitään loogista selitystä, mutta ajatus tuntui mielenkiintoiselta. Erityisesti kun siinä taidettiin mainita että tyhjäkäynti ja tehot ovat huonolla tulpalla huonot. Revoni sammui kun sen antoi olla paikallaan vaikka kuinka sääsi tyhjäkäyntiä.

Kun noita tulppia oli varalla niin ajattelin sitten kokeilla. Autosta tuli ihan eri vehje! Tyhjäkäynti toimii hienosti (vähän korkea näillä säädöillä kyllä) eikä auto sammu. Tehoja tuli melkoisesti lisää. Slippery-kytkintä pitää vähän kiristää kun nyt se vinkaisee aina kun runttaa kunnolla kaasua auton ollessa paikallaan vähänkään hankalammassa paikassa.

Yksinkertainenkin moottorikonstruktio näyttää olevan monipuolisesti viritettävissä, nyt voisi koettaa saada moottorin neulojen säädöt kohdalleen. Paljonkohan tuosta vielä irtoaakaan tehoa… Sora lentää kaaressa jo nyt… Ja tarkoitus on vaihtaa jousitus pykälän kireämpään jo nyt että voi hyppiä entistä rajummin…

Mielenkiintoinen harrastus tämä polttomoottorikäyttöinen radio-ohjattava auto.

 
Voimakas käry kodinhoitohuoneessa yllätti maallemuuttajan. Ensin pelästyin että nyt suli latauksessa oleva läppärini, mutta ei siinä läppärissä tuntunut mitään vikaa olevan. Palohälytin ei vielä huutanut mutta haju oli melkoinen.

Sitten aloin penkoa koria johon kaikki R/C-laturit, akut, kauko-ohjaimet ja muut pilppeet oli kasattu. En tainnut olettaa löytäväni syyllistä sieltä, sillä poltin käteeni jäljen tarttuessani sulavaan seitsemän kennon akkupakettiin. Hassua että akku tuhoaa itsensä oma-aloitteisesti ilman erillistä syytä. Tai no olihan se auringonpaisteessa, muttei kyllä erityisen kuumassa tähän aikaan vuodesta. Ladattukin se oli vissiin edellisenä päivänä.

Pistin itsetuhoisen akun kuistille jatkamaan polttoitsemurhaansa. Kierrätykseen menee.

Onneksi on vielä yksi ylimääräinen Duratraxin pötkö jäljellä kun suhautin heti aluksi yhden pötkön pilalle opetellessani akkujen käyttöä. Eli Jamilla on vielä kaksi paria pötköakkuja E-Revoon, itsellenihän hommasin polttis-Revon pääsiäisen pyhiksi.

 
Yhtiömme osti toimitusjohtajavaimolleni Nokia E90 -kommunikaattorin, jonka vaimoni sai käyttöönsä marraskuussa 2008. Hieno punainen matkapuhelin alkoi oikutella tammikuussa 2009 noin kahden kuukauden käytön jälkeen.

Rikkinäinen kytkykauppapuhelin vietiin Elisan osoittamaan huoltoon, josta muutaman viikon päästä kerrottiin että “laitteessa on havaittu jälkiä vesivauriosta, valmistajan rajoitettu takuu on rauennut eikä laitetta enää voi luotettavasti korjata.” Elisa irtisanoutui takuuvastuista kun kalikka on Nokian valmistama ja Nokian takuun piirissä. Reklamaatio-osoite on Salossa.

No siitä sitten sorvaamaan reklamaatiota:

REKLAMAATIO TAKUUHUOLTOPÄÄTÖKSESTÄ

Satu-Koti Oy:n käyttööni hankkima Nokia Communicator E90 hajosi kahden kuukauden käytön jälkeen ja toimitin puhelimen Elisan huoltoon Riihimäellä. Puhelin on osa Elisan kanssakäymispaketti-palvelua ja huolto oli Elisan osoittama Nokian puhelimen huolto. Puhelimessa todettiin kosteusvaurio ja takuun kerrottiin rauenneen.

Kyseinen puhelin ei ole altistunut kosteudelle. Sitä ei ole kasteltu, se ei ole pudonnut mihinkään nesteeseen eikä sitä ole säilytetty tai käytetty huolimattomasti. Puhelin on ollut vaivaiset kaksi (2) kuukautta minulla ammattikäytössä Satu-Koti Oy:n toimitusjohtajana. Tuote on ulkoisesti täysin virheettömässä kunnossa ja aiemmat käyttämäni Nokian matkapuhelimet, esimerkiksi Nokia 9300i -kommunikaattori ovat kestäneet samanlaista ammattikäyttöä vuosia.

Mielestäni on käsittämätöntä ettei tuotteenne kestä tämän pidempään. Matkapuhelimella on pystyttävä puhumaan “matkalla”, eli kotona, työpaikalla, sisällä, ulkona, autossa, kesällä ja talvella. Eihän autoakaan voi myydä siten, että se ei toimi talvella kuin 2 kuukautta ja sitten takuu raukeaa. Tai kahvinkeitintä siten, että sen takuu raukeaa kun sen vesisäiliö kastui. Tuotteella on käyttötarkoitus ja sen tulee toimia käyttötarkoituksessaan.

Elisalta kerrottiin, että heidän huoltonsa on toiminut Nokian ohjeistuksen ja käytäntöjen mukaan. Elisan mukaan huollon tekemän päätöksen reklamaatio-osoite on Nokia Care, Salo.

Vaatimukseni on, että tuote takuuajan (24kk) puitteissa korjataan.

Nokian vastaus ei tullut kirjallisena vaan puhelimitse. “Yksikin pisara vettä väärässä paikassa voi rikkoa laitteen käyttökelvottomaksi,” kuului Nokian suullisesti antama lopullinen vastaus.

Pikainen google-haku kertoi, ettei toimarimme ole ollenkaan yksin vesivaurionsa kanssa. Kansan syvät rivit tietävät jo, että älykalikkaa ei kannata viedä kylmään, kosteaan, ottaa lenkillä taskuun eikä oikein minnekään muuallekaan missä voi olla vesipisara. Tähän käyttöön kannattaa ostaa halpakalikka.

Onneksi Nokia sentään tekee laadukkaita edullisia peruspuhelimia (kuten Nokia 1100) kehitysmaihin, ne toimivat läntisessäkin maailmassa oman kokemukseni mukaan vuosia niin eläkeläisten, lasten kuin ammattilaistenkin käytössä.

—

Oi niitä aikoja kun matkapuhelimet kestivät vuosia, niillä sai puhua kotona, työpaikalla, sisällä, ulkona, autossa, kesällä ja talvella. Kokemusta on, sillä hankin ensimmäisen matkapuhelimeni Herran vuonna 1992. Se oli edistyksellinen GSM900-verkossa toimiva Philips Metropol. Vehje toimi hienosti lumisateessakin, vaikka lumi sulikin laitteen yläreunan jäähdytysripaan. Hetkellisesti oli ikävä toimivaa puolen kilon järkälettä.

Käyttöä kestävän matkapuhelimen tekeminen ei voi olla mahdotonta kun Lenovon ammattikäyttöön tarkoitetut läppäritkin ovat jo kauan kestäneet kahvimukin loiskahtamisen näppäimistölle (Lenovo X300, rullaa alaspäin kohtaan Durability). Kahvi valuu läppärin läpi vaurioittamatta sitä sen kummemmin. Läppäri toki päällä ollessaan tuoksuu  sitten kahvilta vuosia tuon vahingon jälkeen, olen nähnyt tuonkin kokeneen läppärin… :O)

Mitenkähän tuotekehityspanostusten supistaminen vaikuttaa nokialaisten laatuun? Parantavasti?

800 euroa ja 2 kuukautta on liikaa. Ainakaan toimitusjohtajallemme ei tule enää yhtään nokialaista.

 
Vaimo mainitsi tässä perjantai-iltana että eipä muuten näy ukon blogi.

Siitä sitten tutkimaan. Blogin etusivua ei tosiaankaan näkynyt. Login-sivulla kerrottiin että joko konfiguraatiotiedostossa on jotakin mätää tai sitten koko tietokanta on kateissa. Aloin jo kirjoittaa web-hotellini ylläpitoon meiliä kun sisälläni heräsi pikku insinööri ja sysadmin. Jospa ensin selvittäisi vähän että mikä täällä oikeasti mättää.

Neutechilla on hyvät työkalut, jotka on verhottu tavallisen loppukäyttäjän ymmärrettävään asuun. Vähän niinkuin verhoilisi sirkkelin sametilla. Web-FTP-työkalulla näin että kyllä siellä on se konfiguraatiotiedosto paikallaan ja sen sisältö on mitä pitääkin. MySQL-kannan login löytyi samasta paikasta ja sillä pääsi toteamaan että kanta on hyvinkin hengissä ja potkii iloisesti. Vika on siis ensisijaisesti konfiguraatiossa.

Kaikkein kurjinta on debugata konfiguraatiota joka meni oikein joskus puolitoista vuotta sitten vahingossa, mutta tällä kerralla onnistuin ekalla yrittämällä. Ilmeisesti MySQL-kanta oli migroitu pois siltä serveriltä, jolla ristila.com http-serverikin on ja nyt piti sitten vaihtaa aiemmin toiminut “localhost”-nimi SQL-serverin oikeaan nimeen. Tämä sujui näppärästi SSH-clientilla ja komentorivin emacsilla, ohjeet edelliseen jälleen neutechin asiakassivuilta ja jälkimmäisen peruskomennot ovat kouluajoilta ikuisesti selkärangassa.

Ja heti toimi.

Tuli hyvä mieli keskellä yötä ja Neutechin ylläpito säästyi ylimääräiseltä ongelmanratkaisulta.

Ja “Maallemuuttajan päiväkirja” on jälleen live. Yötä. Nauttikaa. :O)

 
Mekkaamista riittää kun ajaa. Viikonlopun aikana tuli ajettua noin kymmenen akkukertaa E-Revolla ja Jamikin päästi muutaman akullisen Stampedella.

Stampeden voimansiirto tutuksi

Stampedesta hajosi idleri. Hieman on arvailun varassa että missä tuo suoranaisesti meni, mutta melkoinen rutina siitä kuului ennen kuin kielsin ajamasta. Hieman pelästyin jo tasauspyörästön puolesta kun takapyörät pyörivät vapaasti aivan kuin ilman tasauspyörästöä. Kuvassa Speden peräpää levällään keittiön pöydällä. Aika paljon sitä joutui purkamaan päästäkseen voimansiirtoon käsiksi.

Avaamisen jälkeen insinöörille oli kuitenkin selvää miksi tasauspyörästö tuntui puuttuvan: tasauspyörästö on planeettavaihteisto, jonka ulkokuorella on hammasratastus. Itse tasauspyörästö liikkuu niin kitkattomasti ettei sitä edes tuntenut pyöriä pyörittämällä! Pyörät ovat luonnollisesti toisiinsa kytkemättä kun koko planeettavaihteisto on irti muusta voimansiirrosta (planeettahärvelin runko ja ulkokehä pyörivät vapaasti). Kuvassa idleri, josta puuttuu osa hampaista.

Lähikuva kans.

Melkoisen potkun se voimansiirto on saanut, ehkä se tuli niistä kolareista kun ajoimme samaa rataa kilpaa Jamin kanssa. Sinällään sammalpintaisella asfaltilla tuntui kyllä olevan niin vähän pitoa, että hassua kun se voimansiirto moisesta otti nokkiinsa. Luulisi renkaiden luistaneen. Voi toki olla että idleri nyt vain levisi ajan myötä tulleiden kolhujen seurauksena.

Sabella näytti olevan metallinenkin varaosa, mutta se vain siirtää ongelman seuraavalla kerralla jonnekin kalliimpaan ja vielä hankalammin vaihdettavaan osaan, joten tilasin sitten varallekin pari idleriä. Voimansiirrossa on hyvä olla edullinen heikompi osa, joka sitten hajoaa ja säästää muuta voimansiirtoa. Jos noita idlereitä alkaa mennä kuin leipää niin sitten pitää päivittää alumiiniosaan ja jännäillä mikä sen jälkeen on voimansiirron heikoin osa.

E-Revo päästi savut

Jamilta kun hajosi auto alta annoin ajaa E-Revolla. Laitoin tehot pienemmälle ja harjoittelu isommalla ja tehokkaammalla autolla meni hienosti. Laiskana en viitsinyt ottaa koria pois vaan ajattelin sammuttaa noparin etusormella korin alta ja laittaa sitten tehot täysille ajaakseni vielä itse muutaman kiekan uudella asfalttiradallamme.

Ilmeisesti nopari meni johonkin oikosulkuun kun räpläsin sitä, korin alta nousi hurjan näköiset valkoiset savukiehkurat. Äkkiä kori irti ja irrottamaan virtajohtoja. Akkujen tuuletuskanavista nouseva valkoinen savu kannusti toimimaan pikavauhtia. Otin vielä kuumenneet ja haisevat akut pois akkukoteloista. Onneksi muovirunko ei ollut isommin sulanut.

Kytkin akut uudelleen ja noparin vihreä valo vain välähti ja kaikki näytti kuolleelta.

Insinööri kuitenkin kokeili vielä miltei tyhjäksi ajetuilla toisilla akuilla ja niillä auto heräsi normaalisti sekä kulki eteen ja taakse. Auto oli siis ehjä. Huh.

Molemmissa akkupaketeissa oli päädyn poikittaisakun kytkentäsillan kohdalla reikä akkupaketin kutistemuovissa. Pisin kytkentäsilta oli siis lämmennyt melkoisesti oikosulkuvirrasta ja toisesta akusta oli yksi silta sulanut kokonaan poikki.

Eiköhän tämän vielä kasaan saa.

Insinööri jäi miettimään päättyikö oikosulku akkupaketin kytkentäsillan sulamiseen vai nopeudensäätimen ylikuumenemiseen ja automaattiseen virrankatkaisuun. Epäilen edellistä. Ilmeisesti akkupaketti lopetti virransyötön ja oikosulku päättyi. Oikosulku puolestaan lienee johtunut noparin virtakytkimen räpläämisestä, tosin aika buginen vehje se kyllä on jos tuota noparin ainoaa nappulaa hiplaamalla saa akut oikosulkuun.

No opinpahan että sammutan E-Revon aina irrottamalla akut ja noparin ainokaisesta nappulasta laitetaan vain virrat päälle ja vaihdetaan noparin tilaa. Eikä enää räplätä sitä kori päällä.

Viimeistään viikonloppuna selviää miten pahasti akut sulivat, toinen ainakin latautui vielä normaalisti. Viilsin toki kutistesukan auki, lisäsin eristettä päätyakun ja muun pakan mustuneeseen väliin ja teippasin sitten pötkön kasaan ilmastointiteipillä.

Insinöörin mieltä on askarruttanut E-Revon todellinen nopeus. Mittausmenetelmäksi valittiin GPS, jolla saa mitattua eräänlaisen sekunnin keskinopeuden varsin luotettavasti.

GPS ei luontevasti sovi E-Revoon, mutta kunnon gafferinteipillä sen saa kiinni sotkematta paikkoja ja riittävän tukevasti. Valokuvausta ja valotekniikkaa tuntemattomille kerrottakoon että gafferinteippi on kuin ilmastointiteippiä mutta se irtoaa jälkiä jättämättä. Kätevää kamaa studiossa.

Vaellusreissuja vuosia kiertänyt Garmin ETrex GPS vaan sitten teipillä kiinni autoon ja asfaltille kokeilemaan. Mittauspaikassa naapurin koneverstaan pihassa on loiva alamäki, joten tulos voi olla vähän yläkanttiin, mutta nyt ei jaksa lähteä kauemmas etsimään tasaista paikkaa. Ja ylämäkeen on vähän vaarallisia rakenteita loppumatkalla, joten siihen suuntaan ei uskalla ihan täysiä päästää. E-Revo ei vielä pysy tumpussa ihan kaikkein kovimmilla nopeuksilla.

Säätöjen puolesta E-Revo on ihan kaupan hyllyltä. Jousia on ihan pikkuisen kiristetty kun auto makaa aika alhaalla akkulastissa, mutta se ehkä enempi haittaa tätä testiä. Akkuina Team Orion NiMh pötköakut, 2 kappaletta, 8.4V 4500 mAh. Ja sitten hanaa.

Ajoin aina muutaman kerran sen suoran täysillä ja katsoin sitten mitä GPS näyttää. Kaksi kertaa sain 44.0 km/h, joka julistettakoon E-Revon huippunopeudeksi. Pari kertaa tuli kymmenyksiä vähemmän.

Tulosten tasaisuudesta voisi päätellä että auto ottaa aika helposti huippunopeutensa ja välityksiä muuttamalla voisi mennä lujempaakin. Tätä tukee myös kuulohavainto, moottorin äänestä päätellen auto tuntuu ottavan huiput aika nopeasti. Enpä viitsi nopeammaksi tätä kuitenkaan näillä peruskoneilla välittää, auto tuntuu keräävän kovimmat lämmöt nopariin ja moottoreihin pienillä kierroksilla metsässä ja pöpelikössä kömpiessä. Hitaammilla välityksillä auto olisi nopeampi asfaltilla mutta sulaisi louhikkoon. Nyt kun Jamin Stampedesta on sulatettu ensimmäinen standardikone, alkaa lämpöjen kanssa olla vähän varovaisempi.

Pihatietä takaisin kotiin. Soralla kiihdytys pitää tehdä jo varovaisemmin, mutta siinäkin sain 39.2 km/h huipuiksi. Aika hyvin irtosoralla kun huiput ovat vain vähän enemmän optimiolosuhteissa asfaltilla.