R/C-harrastus on päässyt vauhtiin: Stampedesta varisevat korin kiinnityssokat pitkin pihaa, E-Revosta taipuvat jousituksen tukivarret kun sen mällää riittävällä voimalla riittävän kiinteään esteeseen. Spedestä putosi pyörä. E-Revosta katkesi nelimillinen teräksinen jousituksen tukivarsi. Traxxasin radio-ohjattavien autojen mekaniikat alkavat hiljalleen tulla tutuksi.

Insinööriluonteesta ja luovuudesta on hyötyä kun pitää tehdä pikaisia patentteja jotta pääsee ajamaan varaosia odotellessa. Muovitetusta rautalangasta saa huonoja korisokkia. Vääntyneen tukivarren voi oikaista (tai murjoa pienemmille laineille) viiden kilon lekalla koivupölkyllä. Pyörän pultit pitävät ruuvilukitteella. Katkenneen tukivarren voi korjata Pattexilla, kun sisään laittaa tueksi rautanaulanpätkiä (kannat poistettu) sekä rautalankaa. Paksusti kipsatun tukivarren paikalleensovittaminen voi kyllä olla hieman hankalaa…

Mutta tärkeintähän on tietenkin ajaminen, vaikka pikku patenteilla ja vaihteeksi hyppyreitä vältellen. Ihmeen kestävä tuo Pattex-viritys kyllä oli kun ei hajonnut pienistä loikista.

Kiitokset RC-Sabelle pikaisista varaosatoimituksista, kalusto on taas kunnossa.

Aika kultaa muistot.

80-luvulla kun viimeksi ajelin radio-ohjattavalla sähköautolla olivat akut NiCd-tyyppiä ja kapasiteettia oli muistaakseni noin 1200 mAh (tai peräti 1600 mAh) standardikoon pötköakussa. Nyt NiMH on syrjäyttänyt NiCd-akut ja LiPo (litiumpolymeeri) valtaa alaa NiMH:lta. NiMH-akkuja saa noin 5000 mAh:n kapasiteetilla ja LiPoja jopa 8000 mAh:n kapasiteetilla. Akut ja laturit ovat erinomaisen tärkeitä sähköautoille ja niitä molempia on osattava käyttää.

Tuli sitten ostettua aika järeä auto pihasuditteluun, Traxxas E-Revo. Vehkeeseen laitetaan kaksi 8.4V pötköakkua kerralla eli auton nimelliskäyttöjännite on peräti 16.8 volttia. Sähköinen nopeudensäädin kestää 30 A jatkuvaa virtaa ja 180 A huippuvirtaa (jarrutuksessa peräti 360 A), joskaan moottorit (kaksi) eivät varmaan aivan tuota virtaa syö. Akkuineen auto painaa viitisen kiloa ja nelivetoisena lähtee makuulta kuin ohjus. Akuille moinen on melkoista rääkkiä.

Jamille hankin Traxxasin Stampeden, joka on huomattavasti kevyempi mutta erinomaisen pirteä takavetoinen sähköauto. Spede liikkuu yhdellä pötköakulla sen minkä E-Revo kahdella, mutta pienempänä, takavetoisena ja korkeampana (10 cm maavara) on hieman haastavampi soralla ja kovilla nopeuksilla. Nelikolla voi ajaa sivuluisussa asfaltilla mutkiin reippaammin kuin takavetoisella. Molemmat vehkeet kulkevat vakiona arviolta noin 40 km/h, joten vauhtia piisaa.

Akkutietoutta imin netin keskusteluryhmistä rc10.fi ja www.rc-harrastus.com sekä “paristoyliopistosta” www.batteryuniversity.com. Valitsin NiMH-akut LiPOjen sijaan turvallisuus- ja hintasyistä. LiPot ovat aika hintavia. Lisäksi LiPojen tapauksessa autoihin olisi pitänyt heti hommata lisäosia ettei LiPojen alin jännite alitu ja kennot tuhoudu latauksen loppuessa. Lataaminenkin tuntui hankalammalta, erityisesti kun keskusteluryhmissä oli pullistumis- ja savutuskokemuksia asianmukaisilla latureilla (tuosta ei näyttävä metrinen tulipallo ole enää kaukana). NiMH-akkujen piti olla helpot käyttää Delta Peak -laturilla joka tunnistaa akun täyttymisen eikä siten riko akkuja ylilatauksella. Jos vielä joskus purkaa ne laturin purkuominaisuudella kaiken pitäisi mennä hyvin. NiMH-akut ja Delta Peak -laturit sitten hankin.

Jotakin piti kuitenkin oppia kantapään kauttakin. E-Revolla tehtiin jo ensimmäinen pötköakkuvainaa, ilmeisesti ajoin sen liian tyhjäksi. Pötköakussa on aina heikoin kenno, joka sitten ensimmäisenä loppuu kun muissa kennoissa on vielä kapasiteettia jäljellä. Täysin tyhjennyttyään kenno kääntää napaisuutensa ja sitä se ei kestä montaa kertaa ainakaan kauaa. Ajon jälkeen akussa oli jotakin kosteutta muovin alla ja se ei ole hyvä merkki. Huoneenlämpöinen akku ei ajamalla jäähdy, joten kosteus oli akkukennon elektrolyyttiä. Periaatteessa kenno voi pöhäyttää paineistuessaan osan mehuistaan siitä enemmin kärsimättä, mutta tämä huokaisi ensimmäisen ja viimeisen kerran. Pötkö ei lataudu, ei edes purkamalla ensin, ehkä jotakin voisi saada aikaan erillispurkamalla joka kennon ja lataamalla ne sitten yksitellen. Mutta että tämän sain aikaan parissä päivässä, jotakin uutta on siis viriteltävä tämän varalle ettei tule aivan kohtuuttoman kallis tästä harrastuksesta.

Takaisin nettiin opiskelemaan. Ja akkuostoksille.

Hyviä merkkejä lienevät Sanyo, GP ja Team Orion. Kukaan ei puhu DuraTraxista, jota ostin kasan laturien mukana jenkeistä. Saattaapi olla että E-Revoni on siitä rankemmasta päästä kuormaa, joten hain sitten Team Orionin pötköt hajonneen tilalle (ajattelin kierrättää niitä kolmea DuraTraxia pareina että on suht samanlaiset pötköt ajossa). Team Orionin sivuilla luvataan Rocket Packeille 150A maksimipurkuvirta (hetkellinen, olettaisin), joten tiedä vaikka E-Revo lähtisi näillä akuilla entistäkin liukkaammin.

 Nyt kokeillaan tällaisella akunkäyttötyylillä: Ensin akut ladataan 0.1C virralla (0.1 kertaa kapasiteetti) täyteen.

Seuraavilla latauksilla riittävä virta, jotta Delta Peak -laturi tunnistaa akun täyttymisen, mutta samalla virta ei ole aivan mahdoton (alle 1C). Team Orionille maksimivirta on 5 A, joten käytän neljää. Laturille kerrotaan akun kennomäärä. Laturissa asetetaan vielä varuiksi latauskapasiteettirajaksi akun nimelliskapasiteetti. Jos Delta Peak ei toimikaan vältytään tarpeettomalta akun grillaamiselta.

Sitten niillä ajetaan vain osa kapasiteetista, ajoaika pihassa näyttää olevan noin 40 minuttia joten 30 minuuttia voisi olla hyvä aika laittaa kännykkään hälyttämään, saa vielä ajella kuistille eikä tartte kantaa autoa. Jos taitojen karttuessa tehonkäyttö lisääntyy ja siten ajoaika lyhenee, niin ajetaan sitten akuilla vähemmän.

Akkuja puretaan ajon ja latauksen välissä laturin purkutoiminnolla hellävaraisemmin 2 A virralla vähintään kerran viikossa jos ajointoa riittää suht päivittäin.

Ennen latausta akku saa jäähtyä rauhassa, samoin latauksen jälkeen.

Akkuja käytetään mielellään vain kahdesti päivässä. Kahdella setillä saa jo pari tunnin ajoa, joten eiköhän se perheelliselle riitä…

Niin, nyt alkavat hiljalleen muistua mieleen 80-luvun Tamiya Toyota HiLuxin akkuongelmat. E-Revon kuolevat akut ovat vasta alkua siihen verrattuna että HiLuxin mekaaninen servokäyttöinen “nopeudensäädin” eli kolmiasentoinen kytkin kipinöi ja oikosulkee, akun liitin sulaa kiinni auton liittimeen ja savu nousee. R/C-harrastus sähköautolla oli hetkellisesti voimalaji kun revin sulanutta liitintä irti väkisin tulikuumista johdoista pikku paniikissa… :O) Tuolta on sentään vielä vältytty E-Revon ja Speden kanssa.

Miltei kolmenkymmenen vuoden odotus on päättymässä. Jami on nyt sen ikäinen että hänet oli helppo houkutella R/C-harrastajaksi eli kiinnostumaan radio-ohjattavista autoista.

Homma piti tietenkin valmistella huolella jotta kiinnostus heräisi. Kaikista radio-ohjattavista vempaimista valitsin autot, lennätettävät vehkeet kun tarvitsevat enemmän ilmatilaa kuin pihallamme turvallisesti on. Veneitä voi uittaa vain kesällä eikä omaa rantaa ole. Autoista vielä valitsin monsterit, joilla voisi ajaa koko lailla joka puolella pihaa. Polttomoottorit hylkäsin kuumina, sotkuisina, äänekkäinä ja kun polttoainekin on myrkyllistä.

Talouteen tulee siis sähkömonstereita, tietenkin kaksi jotta iskäkin saa ajaa.

 YouTube-videoiden avulla poika innostui asiasta ihmeen nopeasti ja ajoharjoittelu Nikkoautoilla tenniskentällä on alkanut. Eipä tarvinnut kauaa ajella Nikkoautoilla radalla että poika huomasi radalla ajamisen hieman haastavammaksi kuin ihan vaan vapaan toheltamisen. Mutta nopeastihan tuon oppi, enää ei iskä voita puolet hitaammalla autolla.

 Pimpattu Nikko: Paristokäyttöinen pikkunikko piti konvertoida akuille ja kun piti saada vauhtiakin edes vähän (kuusi volttia jännitettä) niin pari akkua tuli sitten katolle…

Nyt on illat tutkittu nettiä ja löydetty akut, laturit ja autot. Vaimo on puhuttu ympäri. Radan suunnittelu hiekalle ja asfaltille on käynnissä ja radan reunusmateriaaleja mietitään.

Hauskaa!

Parin vuoden toppuuttelun jälkeen appivanhemmat jyräsivät maallemuuttajan ja poikamme Jimi sai rummut. Aiemmin musiikkia ja soittamista harrastaneena minut velvoitettiin auttamaan poika alkuun kannujensa kanssa. Ikinä en ole rumpuja kolistellut, vaan kokemukseni rajoittuu pianon ja klarinetin soittoon sekä joitakin vuosia sitten hankkimani koskettimiston räpläämiseen.

Koskettimiston kanssa tuli aikanaan vastaan pitkän tauon jälkeen eri käsillä eri asioiden soittaminen, klarinettihan on soitin jolla soitetaan yksi ääni kerrallaan. Eri käsillä eri asioiden soittaminen oli hieman hankalaa, mutta siihen tottui kyllä. Nyt kun koskettimisto on kerännyt noin kolmen vuoden pölyt tuntui rumpusetti aikas haasteelta.

Jostain kumman syystä muuten web 2.0 -epäyhteensopiva dinosaurus sukelsi nettiin etsimään rumpualkeita. Tilastollinen ihme tapahtui ja sokea kana löysi jyvän. Aiemmin musiikkia harrastaneelle voi suositella rumpualkeita www.rockway.fi -palvelusta. Kun en ollut ihan varma miten setti edes kootaan, pääsin alkuun rockwayn videoilla. Ja perus-8-osa-rock-komppi tulee jo luontevasti, harjoittelussa on päästy 8-osa-basariharjoituksiin. Kyllä se siitä lähtee. Palvelu on maksullinen.

Vielä kun sais sen Jiminkin innostumaan… :O)